Kuolema Quotes

Ja jos ajatellaan loogisesti, niin kaikki tarinat ovat surullisia, koska lopussa kaikki kuolevat. On syntymä, parittelu ja kuolema.

Kuolleet hautaan ja elävät leivän ääreen.

Tuskan ahjossa kerran suli sydämeni kova ja hiljainen. Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli, ja itse kuolema takoi sen. Niin, elämä: aseellas raskaimmalla lyö, iske! Enää en murtua voi. Minun sydämeni helisee moukarin alla, mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.

Me olimme tehneet yhdessä ihmisen ja nähneet, kun hän kuoli. Joskus minusta tuntui, että meitä yhdisti fyysinen side, pitkä köysi Bostonista Portlandiin asti: kun hän nykäisi omassa päässään, minä tunsin sen. Se seurasi häntä kaikkialle, se seurasi minua kaikkialle, tämä loistava punos joka venyi ja kiskoi muttei koskaan katkennut, ja aina kun liikahdimme, se muistutti meitä siitä mitä emme enää milloinkaan saisi.

Sinikka ei usko, että sellaista edes voi olla olemassa kuin L-vika, vaikka Osku sanoo, että hänen veljellään, sillä kuolleella, oli. Kuolleen veljen L-viasta puhuminen saa aikaan omituisen assosiaation, että veljen kuolema johtui L-viasta. Mikä ei tietenkään ole totta, mutta Osku ei halua ottaa mitään riskejä.

Minulla ei ollut ketään. Tiesin että saisin jos haluaisin, eikä se ollut kehuskelua vaan fakta. Saisin jonkun hyvän kiltin hellän joka hitaasti syövyttäisi minut hengiltä.

Oikeudenmukaisin asia maailmassa on kuolema. Siltä ei kukaan ole välttynyt. Maa ottaa vastaan sekä hyvät, pahat että syntiset. Sen suurempaa oikeudenmukaisuutta ei maailmassa ole.

ja jos koko ajan ajattelen kuolemaa se ei yllätä minua koskaan

Voiko se kuolla? Kaikella, mikä kuolee, on ollut jonkinlainen päämäärä, jonkinlainen työ, joka on raastanut sen rikki-

Pidä silmiesi edessä joka päivä kuolema ja maanpako ja kaikki kauheana näyttäytyvä, ennen kaikkea kuolema. Silloin et koskaan ajattele mitään matalamielistä etkä himoitse mitään likaa.

On kahenlaisia ihmisiä, jotka pelkää kuolemaa: niitä, jotka pelkää kohdata kuoleman kasvoista kasvoihin", hymyssä Hallan kapeilla huulilla on jotakin lempeää. "Ja niitä, jotka pelkää, ettei kuolemalla ole kasvoja.

On hirvittävän raskasta yrittää päivästä toiseen sulkea silmänsä siltä hirvittävältä tosiasialta, että minä kuolen ja kaikki ihmiset ympärilläni kuolevat myös, sekä ne harvat joita rakastan että ne lukemattomat, joita en tunne.

Aurinkoisina päivinä istun ulkona uurnasi päällä ja mietin miltä tämä kokeilu sinusta tuntuu. Kun tällä tavalla yritän arkipäiväistää asioita, kun tällä tavalla yritän tunnustella todellisuutta ja sitä että olet nyt harmaana läjänä tässä koivuisessa astiassa ahterini alla, ja minä syön puolukoita päälläsi.

- Vad sker med mig efter döden? - Du torkas, körs genom en kvarn och säljs som möbelstoppning!

Usko minua kun sanon, että sinä päivänä poimin jokaisen sielun kuin se olisi vastasyntynyt. Jopa suutelin muutamia uupuneita, myrkytettyjä poskia.

>>Kohta olet sinä maata, viileää, mustaa maata, kaikki jäsenesi ovat maata, kapeat sormesi ovat maata, punainen suusi on maata eikä suutele enää!>>

Olin muurahaispesä ja hän oli pojankoltiainen keppi kädessään ja nyt hän ihmetteli missä välissä olin syövyttänyt hänen vasemman jalkansa polveen saakka vereslihalle.

Elämän loputtua ei voi enää juoda, hukata avaimia eikä silittää kissaa.

Rakastaks sä sitä?" "En mä tiedä." Saatko rytmihäiriöitä kun kuulet hänen askeleensa, halusin huutaa, alkavatko kätesi vapista kun hän katsoo tai ei katso sinuun, haluatko tarkkailla kun hän pesee hampaita koska se on kauneinta mitä voi olla, haluatko äänittää hänen nauruaan uudelleenkuunneltavaksi? Koska helvetti soikoon ei ole vaikeaa tietää onko rakastunut vai ei.

Elämä on matka, sanotaan. Mikä surkea metafora. Elämän perusluonnehan on liikkumattomuus, toisto, rutiini. Elämä on aamuherätys, sohvan painauma, biojätepussi ja mitä tänään syötäisiin. Elämä on matka ehkä beduiinille, muuten se ei ole matka.

Tuntuu omituiselta, että eronhetkellä ihminen tahtoo olla hyvissä välissä kaikkien kanssa, koskipa ero sitten ajallista tai ijankaikkista hetkeä. Se on sellainen puolisivistyneen ihmisen heikkous, kun hän luulee näillä loppuanteeksipyynnöillään korvaavansa kaikki aikaisemmat ajatukset, puheet ja teot, ja se valtaa eronhetkellä mielen ja kielen. Jos sattuisi niinkuin kuolemaankin, sanottaisiin: "hän kuoli niin kauniisti ja sovussa kaikkien kanssa." - Epäilen muuten, olisiko kuolijasta ollut epäsovun tekijääkään, ja mitä kuolon kauneuteen tulee, muistin karhun, joka ei pyydä keneltäkään anteeksi ja kuolee sentään kauniisti.

Uskon, että maailmassa on jokaisen kohdalla vakiomäärä riesaa. Rikas, kadehdittu, valtaa pitävä, kyllä heilläkin on standartisumma vastuksia. Kateus ei häviä rikkauden myötä, elikkä siis upporikas voi olla hyvin kade (esimerkiksi viihtyisyydestä, vaatimattomasta perhe-elämästä, lapsionnesta jne.) Viisas voi kadehtia hölmöä, sillä pöljällä on kai loppujen lopuksi helpompaa. Siis ilmeisesti riesan summa on lähes vakio jokaisen yksilön kannalta. Kuuluisuus on makeaa mannaa, mutta huipulla tuulee. Herkkuateriat maistuvat loppujen lopuksi vain tervevatsaisille. Hienoinkaan konjakki ei tee raakaa öykkäriä onnelliseksi. Hulluinkaan erotomaani ei voi naida määräänsä enempää. Yleensä lähes jokaiselle nuorelle tulee vanhuus... Kuolema sortaa eloisimmankin ihmisen turpeen alle.

Ja kun minä hartaasti - voisi jopa sanoa: täynnä rakkautta - uppouduin kuvaamaan muutoksen peruuttamattomuutta, ymmärsin sen, mitä en ollut ennen ymmärtänyt. Ymmärsin, että juuri se sama voima, joka ruokkii meitä ja kypsyttää vähäpätöisistä rääpäleistä väkeviä miehiä ja naisia, käyttää meidät lopulta omaksi ravinnokseen. Kaikki maksetaan takaisin. Se voima kuihduttaa ihmisen ja imee hänen verensä, kukistaa ja tappaa hänet. Ja kuinka voisin syyttää sitä voimaa, sillä kaiken, minkä se ottaa pois, olemme saaneet juuri siltä.

Muistatko sen päivän viime lokakuussa, kun minulla oli ensimmäisen kerran kauhea päänsärky? Löysin sinut keittiöstä, sinulla oli sellainen uusi kammottava muoviesiliina. Sinä kiedoit heti käsivartesi minun ympärilleni ja silitit minun ohimoitani. Sillä hetkellä minä rakastin sinua suunnattomasti. Esiliinan natina minun syliäni vasten oli kuin liikuttava vastaus siihen kaipuuseen, jota minä silloinkin tunsin. Oli kuin jokin olisi kuiskimalla kehottanut meitä kiirehtimään, lopettamaan ajan haaskaamisen, ja minä olisin halunnut tanssia sinun kanssasi takaovesta ulos puutarhaan, kadulle, kauas horisonttiin. Voi minun rakkaani. Minä luulin että meillä olisi ollut enemmän aikaa.

Ensimmäinen merkki kajastavasta ymmärryksestä on kuoleman kaipuu.

Kuolema on kevyttä läsnäoloa: se ei kiusaa silloin, kun siitä ei tiedä eikä silloin, kun sitä ei muista.

Ihminen ei ole kaikkien mielestä ainoa eläin, joka "ymmärtää" kuolemasta jotakin. Koko-gorillasta on esitetty seuraava viittomankielellä käyty keskustelu (Patterson 1987, s. 191): Maureen: Minne gorillat menevät, kun ne kuolevat? Koko: Mukavaan koloon näkemiin. Maureen: Milloin gorillat kuolevat? Koko: Vaiva vanha.

Ihminen heitetään Tuonen virtaan. Kuolema kaataa oraan, ruusun ja mesiangervon, mutta äiti pelastaa. Haravalla vetää lapsensa liejusta, mätien luiden ja silvotun lihan seasta.

Yökkö liitää käytävillä, törmää valaistuun kupuun. Räpytys, kärähtävät siivet, polttaa itsensä uudestaan ja uudestaan, miltä se tuntuu, kun liha kärähtää, valo kutsuu, musta kuin multa, ompi kuolema.

Kuoleman kehä kieppuu laajenee ja supistuu sulkee syliinsä nimet- tömät vainajat kasvottomiksi ruhjotut tuntemattomat sotilaat kaukaa tulleet erämaan tuuli heittää hiekkaa heidän haudalleen paikassa jossa maa ei enää hengitä auringon paahteen väsyttämänä missä lienettekin te morsiamet jotka ikävöiden tuijotatte yöhön täällä sakaalin ja ko- jootin aika pyytäjän ja saaliin veri valumassa vihkimättömänä maahan teillä loputtomat kyyneleenne myrkylliset nuorelle ihollenne jota tuttu käsi kerran kuumana hyväili käsi jota ei enää tavoita he eivät valita ei- vät tunne mitään runnova kuolema tavoitti heidän väkevät ruumiinsa sammutti hehkun teille pyhitetyn.

Niin inisi ihminen aikansa kuin sääski, elämän someroisella valtatiellä. Ja katosi kuin sääski! Kuka siitä välitti: sääski kuin sääski. Kohtalon nyörien juoksuttaja ei näytä muuta välittävän, kunhan vain elämän uoma on täynnä kuhinaa.

Rakkaus - - vaanii meitä kuin kuolema ja verot.

Täydellinen Ihminen on jumalan kaltainen. Vaikka suuret suot palaisivat, ne eivät pystyisi polttamaan häntä; vaikka nopeat salamat iskisivät vuoria halki ja tuuli kuohuttaisi merta, ne eivät säikäyttäisi häntä. Koska hän on sellainen, hän ratsastaa pilvillä ja usvalla, satuloi auuringon ja kuun ja vaeltaa Neljän Meren rajojen ulkopuolelle. Kuolema ja elämä eivät pysty häntä muuttamaan, saati sitten hyödyn ja vahingon ajatukset.

Kaiken aikaa kun vei meitä myötään ilon aalto korkea näkymättä valmisteli työtään kuolema

Äiti kertoi hänelle vanhasta loitsusta, se oli kalastajien legenda, jonka hän oli kuullut pikkutyttönä rannalla. Kun joku kadotti suuntansa elämässä ja tunsi kuoleman vaanivan sieluaan, legenda kertoi, että jos hän löysi puhtaan sielun joka uhrautuisi hänen puolestaan, hän voisi naamioida mustan sydämensä sillä eikä kuolema huomaisi häntä vaan kulkisi ohi.

Ei ketään pysty vahtimaan koko elämää.

Kuolema riistää meiltä ihmisen kokonaan ja antaa hänet meille kokonaan.

Yritin miettiä, montako kertaa elämässään se oli ollut bussissa, ehkä kokemus olisi sille jännittävä, vielä elämän viimeisillä metreillä. Ehkä se tapaisi bussissa toisen koiran jolle se heiluttaisi häntää, tai lapsen joka ilahtuisi, hauva, tarttuisi sitä kuonosta ja vääntäisi.

Tulee kuin varas kuin äiti tiskiluutu kädessä keskelle elämää lähtö.

Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kunniaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi käskijä ruoski heitä eteenpäin. Kuolema.

Ajatus taivaasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä oli yhtä täynnä tyhjää. Siellä olisi kaikki hyvin, kaikki olisivat taas yhdessä ja elämä loputonta. Ja jostakin työntyi kolehtipussi haaveilevan katseen alle.

Kuolema oli hyvä muistaa joka päivä, mutta tuskin sitä jouduttaa tarvitsi. Se tulee kyllä, varmasti tulee. Tulee kuin kesä.

Haluan olla rikkinäinen tila. Haluan tilan joka on huokoinen ja rapautunut. Haluan hajota käsiisi. Haluan hajota kasvoillesi. Haluan syöpyä ja ruostua ja rikkoutua. Haluan kaatua, vajota, upota, hajaantua. Haluan olla kuollut ja tyhjä tila täynnä kaikuja, täynnä aaveita. Haluan olla tila jossa ei ole mitään. Haluan olla tila joka ei ole mitään. Haluan olla tila jossa ei voi hengittää, jossa ei voi liikkua, jossa ei voi puhua, ajatella, liikkua, jossa mikään ei koskaan toistu, jossa ei tapahdu mitään. Haluan olla tila joka on kuolema. Haluan olla tila joka

Hän palelee niin, hän haluaa kuolla. Hän palelee! Hän haluaa olla rohkea poika, hän haluaa pois.

Jos minun pitäisi sanoa mikä tuota miestä vaivaa, hän ajattelee, minäpä sanoisin ettei sillä mikään ole hätänä. Sillä on kaikki hyvin.

Kuolema tulee, kun tulee. Toivottavasti on saanut elää. Toreilla ja turuilla näkee niin paljon pystyyn kuolleita muumioita.

Kerran pari vuessa pääsen helpommalla. Silloin kuoleva sannoo, niinko tuo Lahnamäen Eero eilen, että heipparallaa nyt menhään. Siihen mie, että perässä tulhaan.

Kuolleet kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä vain kuolleita.

Elämä on kaunis. Siksi laula! Kuolema on pitkä, laula siis!

Vanhuuden salaisuus oli sama kuin lapsuuden salaisuus. Se mikä kasvatti heidät, myös vanhensi heidät. Se mikä ruokki heidät, myös tappoi heidät. Hän oli matkalla kotiin.

Sillä mitä on saaliin vapaus? Rakkaudella odottaa, kunnes tulee kuolema ja syö.

Mie haluan, että minut laitethaan makkaahmaan tavaliseen valkosseen pahviarkhuun ko mie en perusta pröystäilemisestä eikä minun arkhuun saa laittaa mithään höpötyksiä. Ei villasukkia eikä kirvestä. Mie haluan maatua maholisimaan hopusta ja muuttua hyväksi ravintheeksi hautuumaan kukile.

Kerran he joutuivat jättämään haavoittuneen, perääntyessään eräältä kukkulalta. Kun he valtasivat mäen takaisin, löysivät he miehen alusvaatteilleen riisuttuna, pistimen reikä kyljessä. Muuan Kariluodon konepistoolimies ampui siitä hyvästä ohimennen, kainalostaan tähdäten, kolme antautunutta. Kaksi päivää myöhemmin sama mies katkesi keskeltä kranaatin täysosumasta. Kuolema lakkasi olemasta moraalinen kysymys

Silloin en vielä tiennyt, että kuolema väistää ihmistä, joka ikävöi kuolemaa, ja että kuolema tavoittelee vain sellaista, jonka sydän on kiinni elämässä.

Silloin en tiennyt vielä, että kuolema väistää ihmistä, joka ikävöi kuolemaa, ja että kuolema tavoittelee vain sellaista, jonka sydän on kiinni elämässä.

Jos olisin saanut valita, olisin tietysti ottanut perinnöksi jotain kauniimpaa kuin suonikohjut. Mutta ajatellessani jotain tuollaista muistutan itseäni siitä, että maailma on täynnä kauneutta, eikä ole mitään syytä, että sen kaiken pitäisi olla juuri minussa.

Surevan niin sanottuun paranemiseen riittäisi, että hän saisi takaisin menettämänsä ihmisen.

Kaikki on niin ratkaisematonta, ei ole vaihtoehtoja eikä ulospääsyä. En halua mitään. Haluan kuolla. Sitäkään en voi valita. Minun täytyy elää ja tuntea tuskaa, ettei kukaan tulisi onnettomaksi. Mutta minähän olen onneton.

Kaikki menee kuoleman portille yksin.

Katri", hän sanoi kerran, "jospa meillä olisi rahaa kuten rikkailla ostaa perhehauta. Minusta olisi paljon parempi maata haudassa, jos tietäisin, että sinäkin tulet sinne." "Se merkitsee niin vähän, missä me makaamme", sanoi Katrina lempeästi. "Jos on niin, että saamme elää toisessa maailmassa, löydämme kyllä toisemme joka tapauksessa." "Niin, sen tiedän, että jos siellä on meri ja laivoja, niin minä kyllä seilaan ja seilaan, kunnes löydän sinut", lupasi Johan. "Ja minä tähystän." "Kunnes laiva näkyy." "Niin.

Kuolema ja tappaminen ovat epätarkkoja sanoja. Opiskelemme lakipykäliä ja virallisia ohjeita, joissa käytetään teknisempiä ilmauksia. Teurastus, viilto, verenlasku, elintoimintojen lakkaaminen tai heikko tuotantokestävyys tai poistopolitiikka

Lopulta jokaisesta elämästä muodostuu tarina, ja lyhin tarina on se, joka on kaiverrettu hautakiveen: alku ja loppu, syntymä ja kuolema. Todellinen tarina on niiden väliin jäävä aika.

Luciankin lähdön hetki oli selvillä, oli ollut jo pitkään, kenties todellakin syntymästä saakka. Hänen solunsa tiesivät sen, mitä hän itse ei tiennyt. Hänen loppunsa syyt olivat olemassa synnynnäisinä ja perittyinä heikkouksina, alkuun näkymättöminä virheinä, jotka vähä vähältä kasvoivat ja liittyivät toisiinsa. Hänen näennäisesti tuoreen ja terveen olemuksensa soluissa ja solujen välillä kuolema suoritti omaa tehtäväänsä rauhallisesti ja kiirehtimättä mutta voitonvarmasti.

- Kuolema: siihen ei ole koskaan tarvinnut miestä valita. Itsekukin puolestaan se kykenee sen reiän täyttämään...

Minä ajattelen ja keksin kuolemaan liittyviä asioita, minä taidan elää ihan hirveästi. Lähelläni kuollaan niin paljon ja minun on surtava ja oltava joka hetki läsnä täydellisesti ja ei-paaduttava. Minä ajattelen vain kuolemista. Yritän kyllä välillä muistaa, että hautausmaa ei ole aina ollut hautausmaa, mutta unohdan sen heti.

Kyllä se menee ohi, aika parantaa haavat, suru muuttaa muotoaan, nyt lapsesi on paremmassa paikassa, nyt hänen on hyvä olla. Näilä sanoilla minua on yritetty lohduttaa. Eivät ne lohduta. Eiväthän ne ole totta. Menetykseni ei mene ohi. Aika ei paranna haavoja. Suru ei lopu. Se on kroonistunut. Se jättää aivoihin pysyvän molekyylijäljen. Lapseni on lakannut olemasta, eikä sitä tyhjiötä voi täyttää tai korvata millään muulla. Häntä ei enää ole. Hän ei ole missään paremmassa paikassa, ei hänen ole nyt hyvä olla. Häntä ei enää ole.

Ihmiset ovat useimmiten hiiriä, jotka ovat jääneet kammottavaan liima-ansaan kiinni: heidän intuitiivinen refleksinsä on juosta, joten vaikka he eivät pääse liimasta irti, heidän jalkansa liikkuvat siihen asti, että suurempi voima saapuu ja murskaa heidän päänsä tai hukuttaa siivousämpäriin. Minun tehtäväni, selitin sinulle, on antaa liima-ansaan juuttuneelle hiiri-ihmiselle positiivista ajateltavaa ennen kuin kuolema lopulta koittaa ja lopettaa ajattelun.

Kuolema itsessään ei ole kamalaa, vaan ne elämät jotka ihmiset elävät, tai eivät elä kunnes kuolevat. He eivät arvosta elämiään, he kusevat elämiensä päälle, paskantavat niille.

Jos irvistäisi kuollessaan, niin että kuolinnaamion valaja joutuisi nolostellen ottamaan muottinsa. Jos testamenttaisi ruumiinsa tieteelle, niin että kuninkaalliset hautajaiset jouduttaisiin perumaan, koska ruumista ei olisi. Tai jos toivoisi tuhkauksen ja sirottelun mereen ja oikein kovan tuulen, niin että tuhka ratisisi ministerien höllentyneissä hampaissa vielä seuraavanakin päivänä.

Pudonnutta ei saa liikuttaa, menee vielä pahemmaksi", sanoi isä hiljaa. Millainen ranka hänellä oli, oliko luita katkennut, selän seiväs murtunut, pientä terävää luusirua painamassa hentoja lihaksia? Rampautuisiko veli loppuiäkseen? Pahempi se oli kuin kuolema. Minä mietin muita puista pudonneita, linnunpoikia, oravaisia. Niitäkään ei saanut pidellä, muuten emo hylkäsi.