Jota Quotes

Kirjoittaminen on ainoa asia, jota tehdessäni minusta ei tunnu siltä, että minun pitäisi tehdä jotain muuta.

What’s your planet’s name?” He regarded her closely, and said, “Jota,” in a tone that was half-question. She looked faintly insulted. “Like I’m supposed to know that? Hey, I’m a human, but the planet’s name is not Hum.

- - itse tila, jota sana kuvaa, on erittäin hyvin tunnettu. Sillä nimittäin tarkoitetaan ihmissuhteen syntymisen ensimmäistä huumausta. Se aiheuttaa huimausta, hilpeyttä ja rintalastan kutinaa. Perifesenssi on rakastumisen hullu, romanttinen puoli.

So that’s what you are, huh? A…Jotan?” “Yes.” “What’s your planet’s name?” He regarded her closely, and said, “Jota,” in a tone that was half-question. She looked faintly insulted. “Like I’m supposed to know that? Hey, I’m a human, but the planet’s name is not Hum.

Olen sinulle uskollinen: olet ainoa, jota haluan pettää.

Sonjalla on kapinavaihe meneillään", Toni arveli. "Hän on alkanut lukea luokattoman huonoa kirjallisuutta, vaikka me tarjoamme hänelle monin verroin parempaa luettavaa. Mutta varmaan sekin menee ohi, kun hän kasvaa. Muutaman viikon tai muutaman kirjan ajan.

Ensimmäinen asia, jonka rakkaudesta opin, oli siis polttava yksinäisyys, jota nykyisin kärsin aina, kun et ole saatavilla. Se on sietämätöntä.

He ovat suloisia kuin hahtuvat, ohuita ja keveitä kuin sellainen ensi nuoruus, jota kukaan ei ole koskaan elänyt.

Kaikki nyt kuvittelevat olevansa ainutlaatuisia mutta minä olenkin poikkeus! Synnyin jalat maassa tähän yhteiseen veneeseen jota tuulen karikko keikuttaa

Samppanja on ainoa viini, jota nainen voi juoda monta lasillista ja silti näyttää kauniilta

Suurin osa ihmisistä on pakotettu tekemään asioita joita he vihaavat sekä elämään elämää jota halveksivat. Niin kauan kuin tällainen jatkuu, rikollisuus on välttämätön paha.

Hyvästit oli sanottu moneen kertaan, mutta aina haudattu toisiin sanoihin, eikä niitä lopulta ollut sanottu kertaakaan. Niin me tulemme tänne yhä uudelleen jäähyväiset askeliamme painaen. Ne ovat ikuisesti myöhässä ja poissa paikoiltaan: mennyt hetki, jota emme tunnistaneet silloin, kun se oli ulottuvilla, ja jonka aavetta emme siksi koskaan lakkaa kantamasta mukanamme.

Tyhmät ja touhukkaat ihmiset kuvittelevat, että he toimivat ja toimivat ja toimivat. Sen sijaan käy suorastaan tietynlaisten älypäiden tunnusmerkistä se taituruus, jota osoittaen he välttävät toimimisen.

Anteeksi, luin merta: tulin paremmalle mielelle kuin tyhjä taulu, langanpätkä tyhjässä takissa jota päälleni sovittelen mutta veri vain kiertää kuin maata kuu jota ryntäsin katsomaan ja aurinko on päivän pitempi varjo.

Minä luulin, että tämä on kirjakauppa." "Tämähän on", herra H huomautti ja viittasi jälleen kahteen joulukirjaan. "Minä ajattelin, kauppa voisi houkutella lisää asiakkaita, jos myisimme myös joulukuusia. Onhan pian jo pyhä!

Tajuan, samalla tavalla kuin tajutaan että aurinko paistaa tai että koivuihin on ilmestynyt silmuja, että tässä on ihminen jonka kanssa haluan olla. Tässä hän on. Hän jota odotin päivisin yliopiston ruokalan nurkkapöydässä ja öisin kapeassa sängyssäni, katossa häälyviä varjoja katsellen. Ja nyt kun hän on tässä, tuijotan häntä kestohymy kasvoillani, avuttomana kuin ystävällinen alkuasukas viidakkoon eksynyttä antropologia. Nytkö minä rakastun? Nytkö se tapahtuu? Näin helposti?

Mutta onko mitään niin itsepäistä kuin nuoruus? Onko mitään niin sokeata kuin kokemattomuus? Molemmat vakuuttivat, että oli jo tarpeeksi suuri ilo saada katsoa herra Rochesteria, katselipa hän minua tai ei ja ne lisäsivät: "Kiiruhda! Kiiruhda! Ole hänen kanssaan silloin kuin voit, sillä jo muutaman päivän tai korkeintaan muutaman viikon kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi!" Sitten tukahdutin mielessäni heräävän kauhun tunteen, jota en halunnut omaksua enkä vaalia, ja riensin eteenpäin.

Kuinka täysikasvuiset, jotka tuntevat ytimissään ja luissaan elettyjen vaivojen uupumuksen, voisivatkaan muistaa, miten elämä, jota ei vielä ole eletty, väsyttää. Sillä jokainen kantaa selässään kahta säkkiä, menneisyyttä ja tulevaisuutta, ja kun toinen tyhjenee, toinen täyttyy.

Felixin lisäksi krokotiili oli syönyt vain yhden ihmisen, kännikalan, joka oli pudonnut umpitunnelissa veneestä ja jota ei tapahtuma-aikaan surtu. Tapausta ei koskaan edes yritetty selvittää eikä miestä kaivattu. Syötyään miehen krokotiili oli ollut hiprakassa suunnilleen tunnin.

Hän katsoi jasmiinipensasta, jossa paljaat oksat olivat huolimattomasti sikin sokin, ja ajatteli kauhistuneena: Se on huollut. Koko maailma on kuollut minun nukkuessani. Tämä maailma kuuuluu jollekin toiselle, jota minä en tunne. Ehkä Mörölle. Tätä ei ole luotu muumipeikkojen asuinpaikaksi.

Ihmisen usko jumaliin on kehittynyt evoluution myötä, joten meidän taipumuksessamme uskoon täytyy olla jotain etua evoluution kannalta. Ankaran materialistinen käsitys - että me olemme koe, jota eläinproteiini suorittaa itsellään - on useimpien mielestä aivan liian tyly ja lohduton ja johtaa nihilismiin.

Kuvitellaan hetki tilannetta, jossa lehdistö soittaisi aina luterilaisen, katolisen tai ortodoksikirkon tiedotukseen kun pitäisi tietää, "mitä mieltä suomalaiset ovat". Maahanmuuttajien tilanne on juuri tämä. Kehotan keskustelemaan aiheesta joskus sekulaarien muslimien kanssa. Siinä on joukko, jota todella vituttaa.

Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä.

Miten ihanaa on se, ettei voi koskaan täysin ymmärtää. Ymmärtäminen on yliarvostettua. Ymmärtämättömyys jättää tilaa sille sadulle, jota rakkaus aina on. Voin täyttää haluamillani ominaisuuksilla tyhjät kohdat kuin elokuvan katsoja, joka saa tietää henkilöstä vain juonen kannalta tarpeelliset ominaisuuden, loppu on kuviteltava.

Vaikkei hän ollut elänyt omaa elämäänsä pitkään, hän oli elänyt kirjoja.

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. Sen, mitä näemme, lävistää se mitä on nähty. Muistin maisema on yksityinen ja näkymätön. Kaikella aineella on massa, kaikki aine vie tilaa. Onko muistilla massa? Vievätkö muistomme tilaa? Silti ne tungeskelevat sisällämme niin väkivahvoina, niin värikkäinä, niin raskaina, niin sietämättöminä ja niin vaikeasta karkotettavina. Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi. Aikaulottuvuus, jota ei nähdä, on ihmisen tärkein ulottuvuus. Ihminen ei ole, hän tapahtuu.

Mielestäni sedäksi muuttumisen varma merkki on se, kun kaikki alkaa tuntua liialliselta eikä nuorten puheesta enää saa mitään selvää. Varsinkin sellainen olo, että nuorten pitäisi vain rauhoittua ja nauttia elämästä, kertoo oman aseman muuttuneen niin mukavaksi, ettei arki ole enää selviämistaistelua, jota se nuorempana on enemmän tai vähemmän kaikilla, jopa hyväosaisilla.

Häilyvyys ja sitkeys antavat meille kyvyn rakentaa itsellemme yksityisen tai yleisen helvetin ja sietää sitä. Yhdessä nämä ominaisuudet muodostavat piirteet, jota kutsun viheliäisyydeksi. Se on minusta parempi sana kuvaamaan ihmisen langennutta luontoa kuin pahuus. Viheliäisyys viittaa pikemminkin haaleaan kuin kylmään tai kuumaan; pikemminkin kiusalliseen ja alhaiseen kuin demoniseen.

Me sentía deprimida. Había sido desenmascarada esa misma mañana por la propia Jota Ce y sentía ahora que todas las incómodas sospechas que tenía sobre mí misma se confirmaban y que no podría ocultar la verdad por mucho más tiempo. Al cabo de diecinueve años de correr tras buenas calificaciones y premios y becas de una u otra clase, estaba abandonando, disminuyendo la velocidad, saliéndome abiertamente de la carrera.

Hän näki kaiken edessään uusin silmin. Hän oli jättänyt tyttövuotensa taakseen jonnekin sen pitkän matkan varteen, jonka hän oli taivaltanut Taraan. Hän ei ollut enää taipuisaa savea, johon jokainen uusi kokemus painoi jälkensä. Savi oli kovettunut jonakin tuon mittaamattoman päivän hetkenä, jota oli kestänyt tuhannen vuotta. Tänä iltana häntä viimeisen kerran hoivattiin kuin lasta. Nyt hän oli nainen, ja nuoruus oli jäänyt hänen taakseen. Ei, hän ei voinut eikä tahtonut etsiä turvaa Ellenin eikä Geraldin sukulaisten luota. O'Harat eivät voineet elää armopaloista. O'Harat pitivät itse huolen omistaan. Hänen taakkansa oli hänen omansa ja hänen hartiansa olivat kyllin voimakkaat kantamaan sen. Hämmästymättä hän totesi, katsellen alas korkeuksistaan, että hänen hartiansa jaksaisivat nyt kantaa mitä tahansa, kun ne kerran olivat kantaneet pahimman, mitä hänelle saattoi tapahtua.

Bújcale Bújcale papacito y por Dioj que me vajencontrá eso sin júralo yo no me meto contigo pero tampoco soy su juguete ta bien que lleguej siempre tarde y agarrej la parranda porque a cual máj de tuj amigotes a mí eso qui mimporta pero cuando se acaba la paciencia entoncej sí ya parece que tejtoy viendo dejcarao jijueputa conojco comemierda de los máj grande pero como tú nadie namás eso me faltaba andá metiendo a tuj conquijtaj barataj (…)

Tehän ette ole koskaan tuntenut mustasukkaisuutta, eikö totta, neiti Eyre? Tietenkään ette. Tarpeetonta kysyä, sillä ettehän ole koskaan ollut rakastunut Teillä on nuo molemmat tunteet vielä edessäpäin, sielunne nukkuu, puuttuu vielä sysäys, joka herättää sen. Te kuvittelette koko elämän olevan samanlaista tasaista virtaa kuin se, jota pitkin nuoruutenne on tähän saakka liukunut. Lipuessanne eteenpäin silmät ummessa ja kädet korvilla ette näe kallioita, jotka kohoavat vähän matkan päässä virran keskiuomassa ettekä kuule tyrskyjen pauhinaa niitten juurella Mutta minä sanon teille - pankaa sanani mieleenne - jonain päivänä tulette karikkoiseen kapeaan uomaan, jossa koko elämän virta pirstoutuu kuohuiksi ja kohinaksi, vaahdoksi ja pauhuksi. Silloin joko pirstoudutte kivikossa atomeiksi, tai jokin iso laine nostaa teidät harjalleen ja kantaa tyynemmille vesille - joillaisilla minä nyt olen.

Muumipappa oli ruvennut kuvaamaan lapsuuttaan. Kirjoittaessaan hän oli aina niin liikuttunut että melkein itki. Hän oli ollut erikoinen ja lahjakas lapsi, jota kukaan ei ymmärtänyt. Vanhempana hän sai osakseen yhtä vähän ymmärtämystä, ja hänen elämänsä oli kaikin puolin kauheaa. Muumipappa luki kaiken kirjoittamansa ja ajatteli, miten kaikki katuisivat lukiessaan hänen muistelmiaan. Silloin hän ilostui jälleen ja sanoi itsekseen: -Se on heille oikein!

Miehen on uskallettava oikeissa yhteyksissä aiheuttaa ädilleen myös "pahaa mieltä", sillä juuri siihen vetoaminen on tavallisesti ollut äidin tehokkain ase poikansa tahdon nujertamiseen. Kaikkeen sairaalloiseen riippuvuuteen on vain yksi lääke: on osattava olla rohkeasti vihainen. Vain vihan avulla voi taistella sitä vääryyttä vastaan, jota omistushaluiset vanhemmat tekevät lapsilleen. Vielä kerran: on uskallettava aiheuttaa pahaa mieltä! Oikeassa asiassa.

Nick rakasti minua. Täysillä. Mutta hän ei rakastanut tosiminua. Nick rakasti tyttöä, jota ei ole olemassakaan. Vedin tapani mukaan roolia. Ei sille mitään mahda, se on minulla verissä: niin kuin jotkut naiset vaihtavat tyyliä, minä vaihdan persoonaa. Mikä milloinkin tuntuu hyvältä, halutulta, ajanhenkiseltä. Luulen, että useimmat ihmiset toimivat näin, vaikka eivät myönnäkään, tai sitten he tyytyvät yhteen rooliin, koska ovat niin laiskoja tai tyhmiä etteivät voi vaihtaa.

Kylmä kallio, jota vasten paljaat jalkapohjamme painautuvat. Yö saa hiuksesi näyttämään mustilta, kuu värjää ihosi valkoiseksi. Meri on iso myrsky, jossa vain vanhat saavat leikkiä. Sinä valutat minut veteen ja kiedot luiset käsivartesi ympärilleni. Puolet minusta peittyy jo syvyyteen, mutta sinä pidät yhä kovaa kiinni. Painat siniset huulet korvalleni ja puhut. Mitä sinä sanot? Minä uppoan tähän leikkiin. Suola valuu silmistäni ja tiedän että kuulet ääneni. Sinä olet kaunis. Ota vastaan päivän valo.

Katselin kotiseutuni maisemia samalla miellyttävällä jälleennäkemisen ilolla, jota jokainen normaali ihminen tuntee nähdessään uudelleen ne paikat, jotka ovat antaneet hänelle ensimmäiset kestävät vaikutelmansa. Olin saavuttanut koko joukon kokemusta, tunsin ritarillisuuden ja kohteliaisuuden lait ja tunsin vihdoinkin pääseeni miltei kaikkien vertaisteni yläpuolelle. Kaipasin saada jälleen aloittaa totunnaisen elämäni. Mutta päätin, että menetelmäni olisivat järjestelmällisempiä ja vähemmän huomiotaherättäviä.

Ainoa ihmisryhmä, jota minun on vaikea kohdata, ovat seikkailijat. Muutaman epätoivoisen puolustuslauseen jälkeen tunnustan, että kyse on kateudesta. Epäilykseni on silti se, että kaikkein herkkävaistoisimmat ihmiset eivät päädy maailmanmatkaajiksi, koska eivät kykene seikkailemaan edes omien estojensa mantereen halki, ja siksi saamamme tieto kaukaisista kulttuureista ei ole laadukkainta mahdollista. Seikkailijoissa loukkaa eniten heidän paatuneisuutensa, he ovat uskotelleet itselleen, että jokin epämääräinen kokeneisuus oikeuttaa yliolkaisen suhtautumisen tutummasta löytyviin arvoituksiin.

Oletetaan, että Querig todella kuolee ja sumu alkaa hälvetä. Oletetaan että muistot palaavat, ja muistat myös ne kerrat jolloin olen tuottanut sinulle pettymyksen. Tai muistat pahat teot, joita olen ehkä joskus tehnyt, ja joiden takia olet minua katsoessasi nähnyt miehen jota et tunne. Lupaa minulle yksia asia. Lupaa, ettet unohda, mitä tunnet tällä hetkellä sydämessäsi minua kohtaan. Sillä mitä iloa sumusta nousevilla muistoilla on, jos ne vain ajavat meidät erilleen? Lupaatko sen, prinsessa? Lupaa, että säilytät sydämessäsi aina sen, mitä nyt tunnet minua kohtaan, riippumatta siitä mitä näet sitten, kun sumu on poissa.

Muistatko sen päivän viime lokakuussa, kun minulla oli ensimmäisen kerran kauhea päänsärky? Löysin sinut keittiöstä, sinulla oli sellainen uusi kammottava muoviesiliina. Sinä kiedoit heti käsivartesi minun ympärilleni ja silitit minun ohimoitani. Sillä hetkellä minä rakastin sinua suunnattomasti. Esiliinan natina minun syliäni vasten oli kuin liikuttava vastaus siihen kaipuuseen, jota minä silloinkin tunsin. Oli kuin jokin olisi kuiskimalla kehottanut meitä kiirehtimään, lopettamaan ajan haaskaamisen, ja minä olisin halunnut tanssia sinun kanssasi takaovesta ulos puutarhaan, kadulle, kauas horisonttiin. Voi minun rakkaani. Minä luulin että meillä olisi ollut enemmän aikaa.

Minä olin opetellut olemaan yksin eikä mikään ollut minulle helpompaa. Se johtui vain siitä, ettei ollut mitään mihin olisin yksinäisyyttäni verrannut, samoin kuin minulla ei ole koskaan ollut heroiinivieroitusoireita, koska en ole kokeillut heroiinia. Ensimmäinen asia, jonka rakkaudesta opin, oli siis polttava yksinäisyys, jota nykyisin kärsin aina, kun et ole saatavilla. Se on sietämätöntä. Saatan leikkiä ajatuksella, että olisin villi ja vapaa, voisin itse päättää, minne menen ja missä aikataulussa, että minun ei tarvitsisi kysyä sinun mielipidettäsi tai menojasi, mutta sitten säikähdän ajatusleikkiäni kuin vanhemmastaan eksynyt lapsi kaupassa: entä jos et olisikaan olemassa.

Ennen vanhaan vain kirkko oli ihmisten mahtava tuomari, ja jokainen tiesi olevansa syntinen. Nyt pitää syntisen tuomita toinen syntinen, jotta kaikki arvot eivät rappeutuisi anarkiaksi, eikä veli enää voi vain itkeä veljen kanssa, vaan hänen on sanottava tälle: "Olet tehnyt väärin." Ja jos ennen vain pappismiehen asu erottui muista jotenkin epäinhimillisenä, ja jopa univormussa ja virkapuvussakin oli silloin vielä jotakin siviilimäistä, niin sittemmin, kun uskon suuri suvaitsemattomuus oli mennyttä, piti maallisen virka-asu nostaa taivaallisen sijaan ja yhteiskunnan piti jakautua maallisiin hierarkioihin ja univormuihin ja kohottaa absoluuttisuuteen uskon sijasta. Ja koska romantiikkaa aina on juuri se että maallinen kohotetaan absoluuttiseksi, niin tämän aikakauden varsinaista aitoa romantiikkaa on univormuromantiikka, ikään kuin olisi olemassa ylimaallinen ja yliajallinen univormun aate, jota ei ole ja joka silti on niin voimallinen että se saa ihmisen valtaansa paljon voimakkaammin kuin mikään maallinen ammatti tai kutsumus konsanaan, se on ei-olemassaoleva ja silti niin voimakas aate, että se tekee univormunkantajasta univormun riivaamaan, vaikka hän ei koskaan ole ammatti-ihminen siviilien tarkoittamassa mielessä; ja näin on koska univormun kantaja syvästi tiedostaa että juuri hän parhaiten edustaa oman aikansa varsinaista elämänmuotoa ja siten myös turvaa oman elämänsä.

Hietzingin eläintarhassa on vain yksi ruokkiperheen edustaja. Se on pienin ruokkilaji, jota kuvataan pienikokoiseksi ja nuivanaamaiseksi ja aika tyhmäksi; sen tiedetään vaeltaneen pitkin polkuja, missä sen päälle saatettiin heposti astua. Itse asiassa kuningasruokki oli niin typerä lintu, että se kuoli sukupuuttoon. Viimeinen isoruokki nähtiin elävänä vuonna 1844 ja viimeinen kuollut isoruokki huuhtoutui rantaan Trinity Bayssa Irlannissa vuonna 1853. Isoruokki oli tarinan mukaan sekä utelias että herttainen. Jos sitä lähestyi varovasti, se saattoi pysyä liikkumatta paikoillaan. Sitä pyydystettiin muonaksi kalastusaluksille: kalastajat vaanivat rannalla, lähestyivät äänettömästi ja nuijivat isoruokit hengiltä. Olipa mahtava juttu! Tarkoittaako se, että isoruokki kuoli sukupuuttoon omaa tyhmyyttään - vai että tyhmät ihmiset tappoivat sen sukupuuttoon?

Me rakennamme ympärillemme korkeita muureja, joilla suojelemme itseämme tuskallisilta tosiasioilta, koska emme ole oppineet elämään niistä tietoisina. >>Miksi meidän muka pitäisi?>> Joku ehkä kysyy. >>Menneet ovat menneitä. Miksi niitä pitäisi pohtia?>> Vastaus on monitahoinen. Meitä lapsuuden historialta suojelevan muurin takana seisoo nimittäin edelleen se hyljeksitty lapsi, joka me olimme ja joka kauan sitten hylättiin ja petettiin. Hän toivoo meiltä suojaa, ymmärtämystä ja vapautusta eristyneisyydestään, yksinäisyydestään ja sanattomuudestaan. Tuo lapsi on jo kauan kaivannut meiltä ymmärrystä, kunnioitusta ja kiintymystä. Hänellä ei kuitenkaan ole pelkästään tarpeita, jotka meidän tulisi tyydyttää. Hän tarjoaa meille myös lahjaa, jota ilman me emme voi elää täydesti, jota emme voi ostaa emmekä hankkia mistään muualta kuin häneltä, tältä itsessämme olevalta lapselta. Se lahja on totuus, joka vapauttaa tuhoisien käsitysten ja vakiintuneiden valheiden vankilasta, ja lopulta myös turvallisuus, jonka uudestaan saavutettu eheys suo. Lapsi odottaa vain, että me suostuisimme lähestymään häntä ja purkamaan muurit hänen avullaan. Sitä eivät monet ihmiset tiedä.

Kuinka minä olenkaan väsynyt tämän maailman järjettömiin sysimisiin! Tämä on narrien maailma, tyhmien tapojen, pelkurimaisuuden, ahneuden ja alhaisuuden maailma! Minä olen kyllästynyt sen pitämyksiin ja lakeihin, aina muuttuviin asetuksiin, lainlaatijoihin, jotka ajavat takaa varoja. Minä en kärsi kuulla isänmaasta ja isänmaattomuudesta, paraateista ja työttömyydestä, juhlista ja kurjuudesta, maailmanrauhasta ja myrkkykaasuista, yrittäjän voitosta ja varkaudesta, uusista muodeista ja repaleista, laihdutuspillereistä ja kunnallisista soppa-annoksista. Minä en siedä onttoa uskontoa ja kirkkoja ja tapuleita ja pappeja ja opettajia ja kirjoja ja sanomalehtiä ja teattereja ja urheiluja ja kaikkia asioita, joita nimitetään huvituksiksi. Minä väsyn niitä kärsiessäni kuten entinen Israelin jumala. Minä kysyn, että montako tuumaa on ihmiskunnan onnea levennetty autojen vauhdilla? Olemmeko ylen onnellisia siitä, että lentokone voi kohota ilmaan ja pudottaa tulisen pommin niskaamme? Ja puhetta, puhetta, politiikkaa, pystöilevää isänmaanystävyyttä ja vihankiihkoista kommunismia! Minun on päästävä erilleen kaikesta tuosta sekavuudesta. Minä sanon itseni irti. Tahtoisin saada suuntäyden ilmaa, jota tämä kaikki ei olisi koskettanutkaan...

Fasismi ei ollut Hitlerin keskintöä. Monien aikalaistensa tavoin hänkin tutustui totalitaariseen valtamalliin kotonaan. Fasismin kansallissosialistisessa muodossa on epäilemättä selviä jälkiä Hitlerin lapsuudesta. Hänen lapsuutensa ei kuitenkaan ollut poikkeuksellinen. Siksi Gerhart Hauptmann ja Martin Heidegger ja monet muutkin kuuluisat intellektuellit eivät kyenneet näkemään Hitlerin hulluuden läpi. Siihen he olisivat kyenneet vain jos olisivat nähneet itse saamansa kasvatuksen läpi. Adolf Hitler pääsi tekemään Euroopasta ja maailmasta lapsuutensa taistelutantereen, koska miljoonat silloisen Saksan asukkaat olivat lapsuudessaan kokeneet vastaavaa. He pitivät seuraavia periaatteita itsestäänselvyytenä, vaikkeivät tietoisesti: #1 Arvoista ylin ei ole elämä vaan järjestys ja kuuliaisuus. #2 Järjestyksen voi luoda ja säilyttää vain väkivallalla. #3 Luovuus (jota lapsi edustaa) on aikuiselle vaara ja täytyy hävittää. #4 Korkein laki on ehdoton tottelevaisuus isälle. #5 Tottelemattomuus ja arvostelu eivät tule kysymykseen, koska niiden rangaistuksena on kuritus tai kuoleman uhka. #6 Elävästä, vitaalista lapsesta on mahdollisimman varhain koulittava kuuliainen robotti, orja. #7 Ei-toivotut tuneet ja todelliset tarpeet on siitä syystä määrätietoisesti tukahdutettava. #8 Äiti ei koskaan suojele lasta isän rangaistustoimilta vaan pitää hänelle kidutuksen jälkeen saarnan vanhempien kunnioittamisesta ja rakastamisesta.

Ei, tämä ei ollut eskatologinen, profeettojen jo kauan sitten ennustama traaginen finaali, jumalallisen näytelmän viimeinen näytös. Ei, tämä oli pikemminkin pyöräilyakrobaattinen sirkusfinaali, taikurimainen hupsis-loppu, jota säesti kaikkien edistyksen henkien kättentaputus. Melkein kaikki uskoivat siihen hetkeäkään epäröimättä. Tyrmistyneet ja vastalauseita huutavat karjuttiin heti paikalla mataliksi. Miksi he eivät ymmärtäneet, että tämä oli yksinkertaisesti ennen kuulumaton tilaisuus, äärimmäisen edistyksellinen maailmanloppu, vapaamielinen päätös, ajan huipulla oleva, korkeinta viisautta syvästi kunnioitava ja suojeleva tapahtuma? Sitä tulkittiin haltiokkaasti, sitä kuvattiin irti reväistyille muistikirjan lehdille, selitettiin, että se oli kumoamaton; vastustajille ja epäilijöille jaettiin korvapuusteja. Kuvalehdissä ilmestyi kokosivun piirroksia, kuvitelmia katastrofista, vaikuttavia näyttämösovituksia. Näimme väkirikkaita kaupunkeja yöllisen pakokauhun vallassa, valomerkkejä ja valoilmiöitä kipunoivan taivaan alla. Etäisen meteorin hämmästyttävät vaikutukset olivat jo kaikkien nähtävissä. Pyrstötähti, jonka vertauskuvallinen kärki tähtäsi heltiämättä maapalloa, leijali liikkumattomana taivaalla ja lähestyi maata niin ja niin monen kilometrin nopeudella sekunnissa. Lakit ja hatut lentelivät ilmaan kuin sirkusilveilyssä, hiukset nousivat pystyyn, sateenvarjot aukenivat itsestään ja kaljut paljastuivat lentoon lehahtavien peruukkien alta - ja yllä oli musta, jättimäinen taivas, jonka laella välkkyi kakkien tähtien yhtäaikainen hälytys.

Istahdan penkille ja katselen suuren nurmikentän yli. Viereisellä penkillä istuu mies ja nainen, jotka juovat olutta. He puhuvat sammaltaen hyvistä tavoista. Vilkuilen heitä. Kohta heidän sydämensä pysähtyvät, kohta heidän sydämensä makaavat rinnassa liikkumattomina kuin kivet. Yhtäkkiä kokonainen lukioluokka hölkkää ohitse. Kärjessä tulevat luokan selvästi urheilullisimmat pojat. Vähän jäljempänä tulee selvästi parhaimman näköinen tyttö. Näen hänet makaamassa elottomana ruumiinavauspöydällä. Nyt ruumiinavaajat tulevat veitsineen ja sahoineen ja porakoneineen ja lokit kirkuvat. Menen kukkakauppaan ja ostan orkidean. Isot valkoiset kukat, joissa on vaaleanpunaista keskellä. - - - Ajattelen vertani, miten se täyttää koko ruumiini, ja luen venezuelalaisesta miehestä, joka heräsi eloon kun hänelle tehtiin ruumiinavausta. Carlos Camejo. 33 vuotta. Ulvon lattialla. En tiedä mikä vuodenaika on, se vaihtelee päivästä toiseen. Päälakeni keskellä on hius, joka on muita paksumpi, se paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua köydeksi. Puhelin soi, siellä on äiti, en tiedä mikä vuodenaika on, en vastaa. Köysi paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua puuksi. - - - Lapset päiväkodin pihalla. Heidän värikkäitä pipojaan peittää ohut, lähes näkymätön pöly. Kaiken sen pöly, mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen tässä perkeleen maailmassa, nöyryytyksen, nälän, kärsimyksen, sairauksien, kaiken sen pirun kidutuksen jota oikeasti tapahtuu koko ajan, se ei ole mitään elokuvaa tai kirjan tarinaa, se on täyttä totta, ihmiset huutavat koko ajan, tuska on niin hirvittävän sietämätön, pelko on niin helvetin sietämätön ja kauhea. Sähkökaapissa on juliste ja siinä teksti: Get laid or die tryin'. Sadan vuoden päästä kaikki tämä on poissa. Ainoa mikä on vielä pystyssä, ajattelen, ovat kirkot.

Painoin pääni pulpettia vasten ja ajattelin että tämä koulu oli valtava leivinuuni jossa paistettiin laudaturylioppilaita, muita ei hyväksytty; tiesin että epäsosiaalisia, epäsosiaalisiksi leimattuja, savustettiin koulusta, keskiluokilla kun en vielä ollut "yli yhdeksikön mies" oli minuakin uhkailtu, ja minä muistin sen naapurin pojan jonka kaikki numerot oli opettajien yhteisestä sopimuksesta pudotettu, jonka keskiarvo oli juuri ja juuri laskenut lukioonpääsyrajan alle, jonka tiedettiin käyttävän huumeita. Meidän koulumme oli suljettu yhteisö, en tuntenut enää juuri ketään sen ulkopuolelta, tunsin pelkästään eliittiperheiden lapsia, eliittivanhempia, eliittikoulun opettajia, vain Jonna häilyi mielessäni jonakin saavuttamattomana poikkeuksena ja Nenekin oli eri asia. Olin opettajia vastaan, joskus, sittenkin vain harvoin, enhän kumminkaan yrittänyt muuttaa mitään, vaivihkaa asenteeni muotoutuisivat koulun asenteiden mukaisiksi, minusta tulisi kunnon kansalainen niin kuin joka helvetin idiootista tässä koulussa. Vanhempani olivat lääkäreitä, hienoista rikkaista perheistä kumpikin, äiti oli käynyt tätä samaa helsinkiläistä koulua jota minä nyt olin lopettelemassa, jopa isoäiti oli tässä samassa laitoksessa opetettu löyhyttelemään pitsinenäliinaa oikealla tavalla. Tällaisista vaikutteista oli peräisin minun keskeneräinen maailmankatsomukseni, en välittänyt mistään, paitsi tytöistä joita parhaan taitoni mukaan metsästin leveään sänkyyni. Kävin koulua koska minut oli sinne pikkupoikana passitettu, haavelin lääkärin urasta, en tiennyt miksi haaveilin mutta haaveilin kumminkin; koska minulle ei ollut kovinkaan vaikeaa menestyä koulussa sain pontta haaveilleni, ylpistyin, käytin "älykkyyttäni" hyväkseni tyttöihin vaikutusta tehdessäni, niin kuin Sannaan joka taisi pitää minua suurenakin nerona, ja minä syytin koulua enkä tiennyt oliko sekään oikein.

Lapsi pelästyy joka kerta äidin moittiessa häntä kovin sanoin ja tylysti. Myöhemmin aikuisena hän kuulee äidin äänen lähes joka paikassa missä virheen tekeminen ylipäätänsä on mahdollista, esimerkiksi työssään konttorissa, pankissa, liikkeessä. Lopuksi hän ei tule ajatelleeksikaan, että hänen painajaisenaan on hänen äitinsä ääni, jonka kylmä ja vihainen sävy aina pelästyttää häntä perinpohjin koska se kertoi rakkauden puutteesta. Kaikki tietoiset ajatukselliset yhteydet äitiin ovat kadonneet. Aikuisella on jäljellä vain vaikeasti kuvattavissa oleva ahdistus ja avuttomuus. Tuo "epämääräinen ahdistus" on jokaiselle neruoosipotilaalle tuttu. Se on maailman ehkä tunnetuin oire. Sen alkuperä on psykiatriassa saanut "länsimaisen psykiatrian suuren valheen" vuoksi väärän ja keinotekoisen selityksen. Jotkut yksittäiset kohteluvirheet, kuten se että kodin siisteyteen kiinnitetään kohtuuttoman suurta huomiota, eivät ole ratkaisevia kotivammaisuuden synnylle. Edellämainitussa esimerkissä ratkaisee äidin moitteiden luonne, siitä ilmenevä vihamielinen ja ärtyisä äänensävy, yleinen ankaruus ja rakkaudettomuus, jotka aina tulkitaan hylkäämiseksi eli lapsen koko olemassaoloa uhkaavaksi vaaraksi. Tämä voidaan sanoa toisinkin: Kaikki ne kohteluvirheet joilla lapsen ihmisenä olemisen oikeudet kielletään, ovat vaarallisia. Pitääkseni esitykseni käytännön tasolla luettelen "kummituksia" vielä kerran tarkemmin. Niitä ovat: -Hylkääminen eli "ei omana" pitäminen -Helveksittavaksi tai arvottomaksi leimaaminen -Häpäiseminen ja nolaaminen Lopullisessa analyysissä paljastuu se perusvika, johon aina palataan: lapsena koettu rakkauden puuttuminen tai sen ilmeinen vajaavuus on aina muodossa tai toisessa kotivammaisuuden pettämätön tunnusmerkki. Se viriää yhtenään joka tilanteessa, vähäisenkin tehtävän epäonnistuessa, kömmähdyksen sattuessa tai arvostelun kohteeksi jouduttaessa, loputtomattomiin. Ajatuksena se saa muodon: "Tämän jälkeen he eivät enää välitä minusta!" Lapsen pelästymisen lähes murskaava voima perustuu siihen, että sen juuret ulottuvat mitä suurimmalla julmuudella lapsuuden eksistenssiin, olemassaolon perustaan. Siihen kätkeytyy näet lapselle suoranaisesti tuhoa ennustava, mutta jotakuinkin hahmottomaksi jäävä ajatus, jonka lapsi on sanattomasti aavistanut: "Emme välitä sinusta, oikeastaan haluaisimme vapautua sinusta!" Tämä on ymmärrettävästi lapselle, joka palavasti haluaisi olla isän ja äidin oma, kauhistuttava viesti, varsinkin koska se on tullut nimenomaan turvahenkilöiden taholta. Siihen liittyvä emootio onkin kaikkein raskaimpia ja saa aivojen koko työkoneiston hälytystilaan. Kun se lisäksi toistuu koko lapsuuden aikana lukemattomat kerrat ja kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, on selvää, että se varjostaa aikuiseksikin kasvaneen ihmisen elämää kaikissa merkittävissä ihmissuhteissa: ystävyydessä, työelämässä ja aivan erityisesti avioliitossa ja rakkauselämässä. Se pakottaa ihmisen mitä syvimpiin nöyryytyksiin: "Olen valmis mihin tahansa kunhan vain saan olla... kunhan minua ei hylätä!" Tällä tavalla syntyy se elämänlaatu jota pidämme kotivammaisuudelle ominaisena. Se on yleistä hajanaisuutta, kotivammainen ei pysty aikuisenakaan antamaan oikeita vastauksia elämän haasteisiin. Pienetkin aikuisen elämän esiin tulevat haasteet panevat välittömästi liikkeelle muistivammojen aiheuttamia "vääriä" emottioita, hälyytyksiä, jotka rajoittavat ja tukahduttavat hänen valintojaan. Ne merkitsevät jatkuvaa rasitetta ja johtavat vähitellen uupumukseen. Emootiot ovat näet aina vikkelämpiä kuin järki. Ihmiset itse kuvaavat tätä voimattomuuttaan tähän tapaan: "Tiedän että tämä on järjetöntä, mutta en voi sille mitään!" Kaiken tämän lisäksi löytyy valtavat määrät tiedostamatonta, mutta osittain myös selvästi miellettyä katkeruutta niitä i

Viereisen pöydän ääressä lippalakkipäinen äijä kättelee myyjää, ja hänen kauppakeskukseen poistuessaan ehdin nähdä, kuinka koira jolkottaa hänen rinnalleen jostain. Olisi ihanaa olla hänen kaltaisensa ukkeli, joka hoitelee hommansa ja tietokoneensa ja elämänsä näppärästi ja ahdistumatta ja jota koiratkin seuraavat komentamatta.

Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun.

cualquier momento es el adecuado mientras tú tengas ganas de que lo sea.

lo que no te construye, te destruye. Lo que no te fortalece, te debilita, y lo que no te hace más fuerte, te mata — despacio —.

​Una meta es un sueño, una ambición, un deseo… por el que trabajas, por el que te mueves, por el que actúas, por el que haces algo.

Quien quiera vivir en una mentira seguirá haciéndolo indefinidamente.

Voisiko "ryhmäkäyttäytyminen jota tutkijat eivät osaa selittää" liittyä osin siihen, että sellaiset ihmiset, jotka ovat tottuneet olemaan vain ihmisiä, ovatkin nyt muiden silmissä sukupuoli? Että on ylipäänsä sellainen käsite kuin "valkoinen heteromies", siis leima. Koska leimahan se on. Ei sitä ollut vielä parikymmentä vuotta sitten; koko valkoinen heteromies keksittiin tällä vuosituhannella. Ja nyt moni valkoinen heteromies huutaa: voidaanko valkoista heteromiestä syyttää kaikesta?

Ei seita tarvitse sellaista lahjaa, jota sinä olet ajatellut. Se on saanut jo paljon. Mutta jos haluat antaa sille jotakin, anna sille ilmaa, jota lintu kantaa. Anna tammukan pyrstölyönti taikka äitisi kaunein hymy. Tai isäsi poropolku, pikkusiskon ensimmäinen sana. Lahjoita sille parhain ajatuksesi, auringon siner, jängän vihreä haju, aallon hopeinen askel...

Joskus harvoin kyllä mietin, millaista olisi, jos olisi tavallinen perhe. Tavallinen valoisa rivitalokoti, kuraeteinen, aviopuoliso, yksi pilkku seitsemän lasta, vakituinen palkkatyö, ruuhkavuodet. Sitten annan ajatuksen mennä. Ihmisen aivotoiminnan tarpeettomista sivutuotteista kenties kaikkein turhauttavin on kyky surra sitä, ettei tule koskaan elämään sellaista elämää, jota ei edes tahtoisi elää.

Lapsuuden kotipaikkakunta on oikeastaan aivoihin upotettu mikrosiru, jota ei mitenkään saa pois ja joka lähettää heikkoja signaalejaan halki elämän.

Olisi ihanaa olla hänen kaltaisensa ukkeli, joka hoitelee hommansa ja tietokoneensa ja elämänsä näppärästi ja ahdistumatta ja jota koiratkin seuraavat komentamatta.

Ehkä Tuomas on syntyjään, rakenteeltaan rento ja minä taas en, ehkä maailma siksi antoi meidät toisillemme ystäviksi, koska minä tarvitsin jonkun, joka vie minut jännittäviin seikkailuihin, ja Tuomaksen piti saada joku, jota vetää perässään.

Koko eläinsuojelun ajatus tuntuu farssilta, jota me pidämme yllä pystyäksemme kestämään sen, että me viemme eläimiltä kaiken.

Me käytämme päivittäin tuntikausia, vuosittain monta kuukautta ja elinaikanamme vuosia johonkin asiaan, jota emme pysty lainkaan hallitsemaan, joten onko sitten ihme, että sorrumme luomaan nerokkaita mutta eriskummallisia rituaaleja, joilla pyrimme luomaan harhakuvan että olisimme sittenkin voimakkaita, samoin kuin muutkin alkeelliset yhteisöt ovat tehneet kohdatessaan mysteerion, josta ei pääse mitenkään perille?

La gente está sola porque construye muros en lugar de puentes” Joseph Fort Newton

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole. Olohuoneiden tapetit ovat kellastuneet, kielen sanatkin toiset kuin lapsuudessa. Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen. Kuopukset ovat niitä, jotka jäävät. Isommat tyhjentävät huoneensa, nostavat laukut autojen perään ja suuntaavat toisiin kaupunkeihin, mutta nuorimmat jäävät eivätkä enää pääse tarinoihin mukaan. Ja kun he viimein lähtevät, ovat isot ja kaiken kokeneet, nähneet maailman, valmistuneet ja hankkineet lapset. Tietävinä hymyillen he katsovat nuorinta, joka juuri on aloittamassa oman matkansa siihen maailmaan, jota vielä luulee kiinnostavaksi. Kun isommille yrittää kertoa rakkaushuolensa, valmistumisen riemun tai eroamisen haikeuden, ei ymmärrä selittävänsä sellaista, mille toisen elämässä on jo valmiina sanat, lauseet ja ajatukset. Lähteneet tietävät jo, että ensirakkauden merkitys on siinä, että sitä vasten peilataan kaikki pienemmät. Heille on jo selvää, että erot ovat tärkeämpiä kuin ne suhteet, jotka kestävät. He jo ymmärtävät, että ne ovat viivoittimia, joiden avulle vedetään rajat itsen ja maailman välille.

​Por supuesto, habrá ocasiones en las que frenes. Lo importante es que siempre recuerdes porqué haces las cosas que haces, qué objetivos o resultados esperas conseguir, y recuperes el ritmo. Es humano tropezar y cometer errores.

​Y eso no es ser un “adulto”. Madurar significa reconocer las cosas como son, dejar las excusas a un lado y, con humildad, aceptar la realidad y si tienes razón o no. Porque sólo quien se acepta puede hacer algo al respecto. Quien quiera vivir en una mentira seguirá haciéndolo indefinidamente.

​Céntrate en lo que es urgente, y luego en lo que es importante. Sin embargo, hazlo sólo si tú puedes hacer algo al respecto. Si depende de otros, olvídate.

El que no se mueve no escucha el ruido de sus cadenas

›Kohtalo› (destiny) on muuten sana, jota Marx itse käyttää englanniksi (mahdollisesti Engelsin kanssa) kirjoittamassaan artikkelissa »The British Rule in India». Se käsittelee brittien siirtomaavaltaa Intiassa ja julkaistiin The New York Daily Tribune -sanomalehdessä 1853. Raakuudet ja törkeydet, joihin britit syyllistyivät, ovat nyt sivuseikka, tai kuten Marx sanoo, niistä ei tällä kertaa ole kyse: »But that is not the question.» Kyse ei ole vähemmästä kuin siitä, että teollistamalla Intiaa britit Marxin käsityksen mukaan toteuttivat tiedostamattaan ihmiskunnan kohtaloa. He tuhosivat – kuten Marx asian ilmaisee – intialaisten puoli-sivistyneet ja puoli-barbaariset kyläyhteisöt, missä lanka kehrättiin ja kangas kudottiin käsin, ja toivat tilalle koneensa ja teollisuusrakennuksensa, jotka tietenkin olivat useimmiten englantilaisten omistuksessa. Intian vuosisatainen omavaraistalous romahti, kyläyhteisöjen elämä lamaantui ja halpa työvoima ohjattiin tehtaisiin, jotka olivat pääomakeinottelijoiden omistuksessa. Marxia ei kannata edes tulkita, sillä hän ei peittele ajattelunsa raadollisuutta. Hänen ajatuksistaan voi antaa tarkan kuvan siteeraamalla esimerkiksi samassa lehdessä noin kuukautta myöhemmin ilmestynyttä artikkelia »The Future Results of British Rule in India»: »England has to fulfil a double mission in India: one destructive, the other regenerating – the annihilation of old Asian society, and the laying of the material foundations of Western society in Asia.» Jos sijoitamme sanan ›India› paikalle sanan ›Finland› ja sanan ›England› paikalle sanan ›Europe›, saamme Snellmanin opin peruslauseen.

Harvemmin johtajien kuulee sanovan, että suuryritysten suurin vihollinen on yhtiö itse, että todennäköisesti tietty johtamiskulttuuri ja tietyt käytänteet on istutettu niin syvälle yhtiön dnahan, että eihän siitä mitään ketterää tai nöyrää,epäonnistumisiin kannustavaa lämminsydämisten kokeilukerhoa tule. Yrityksistä jotkin pystyvät tuohon muodonmuutokseen, ja siksi tuosta tarinasta on tullut yhtiöiden hallitusten ja nimitysvaliokuntien taikakalu, tarina, jota jokaisen uuden johtajan on hoettava, vaikka hän hiljaa mielessään toteuttaa hitaasti kuolevan lehmän loppulypsyä sen omistajien parhaaksi.

Ainoa asia, jota onnetar ei säätele, on käyttäytymiseni.

--tarkoitin sitä, että sinä näet kummallisen saaren, jota ei ole piirretty karttoihin, mutta minä näen unen, joka on totta päivälläkin.

Salattu itkusi, kaulavaltimosi syke ihoani vasten haluan vaan olla hiljaa tykönäsi ja sinun tähtesi unohtaa sen haavoittuneen, eksyneen linnun, jota en tuntenut, vaikka se asui minussa ja nokki nälissään sydämen puhki.

Sin salud la vida no es vida; es sólo un estado de languidez y sufrimiento, una imagen de la muerte”. Buddha.                 La

¡Hay tantas cosas en la vida más importantes que el dinero! ¡Pero cuestan tanto!” Groucho Marx.                 El

Algún dinero evita preocupaciones; mucho, las atrae”. Confucio.               Supongamos

Mi interés es unir el confort al sentido práctico. En esto ha consistido mi revolución en el vestir: en poner en primer plano las necesidades prácticas de la gente” Giorgio Armani.                 La

Ama hasta que te duela. Si te duele es buena señal” Madre Teresa de Calcuta.

Ingrato es quien niega el beneficio recibido, ingrato es quien lo disimula, más ingrato es quien no lo devuelve, y mucho más ingrato quien se olvida de él” Séneca.                 En

Todos somos genios. Pero si juzgas a un pez por su capacidad de trepar árboles, vivirá toda su vida pensando que es un inútil”. Albert Einstein.                 Finalmente,

Kyse on tietenkin teistisestä maailmankatsomuksesta. Vain tiettyihin kysymyksiin vastataan viittaamalla henkiolentoihin, samaan tapaan kuin noituuden kohdalla. Vuodenaikojen tavanomainen vaihtelu, pilvien ja sateen sekä sateiden ja sadon tai kuivuuden ja tautien jne. välinen suhde toki huomataan. Ne otetaan itsestäänselvyyksinä, taustana, jota vasten henkilökohtaisemmat ja painavammat ongelmat voidaan ratkaista. Keskeiset kysymykset missä tahansa teistisessä maailmankatsomuksessa ovat samoja kuin zande-heimolla: miksi juuri tämän viljelijän sato tuhoutui eikä hänen naapurinsa? Miksi puhvelin sarvi lävisti juuri tämän miehen eikä jotakuta toista metsästysporukasta? Miksi juuri tämän miehen lapsi tai karja kuoli? Miksi minä? Miksi tänään? Mitä sille voidaan tehdä? Nämä selitystä vaativat kysymykset liittyvät yksilön huoleen itsestään ja yhteisöstään. Tiedämme nyt, minkä Durkheim tiesi, ja mitä Frazer, tylor ja Marett puolestaan eivät tienneet. Näitä kysymyksiä ei muotoilla ensisijaisesti tyydyttämään ihmisen uteliaisuutta vuodenaikojen ja muun luonnollisen ympäristön suhteen. Ne muotoillaan vallitsevan sosiaalisen huolen tähden, ratkaisemaan sitä ongelmaa, kuinka järjestyä yhdessä yhteiskunnaksi. Totta on, että näihin kysymyksiin voidaan vastata vain siihen nähden, mikä on ihmisen paikka luonnossa. Mutta kuten sanottua, metafysiikka syntyy välittömän käytännön huolen sivutuotteena.

Minä olen tietenkin maksanut mieleni valmiudesta tietyn hinnan. Ihmettelijä ihmettelee omia papanoitaankin. Otetaan nyt vaikka lapset. Minulla on lapsia. Tai ainakin niitä sanotaan "lapsiksi", mutta mitä ne oikeastaan ovat? Mitä se tarkoittaa? Ne tulivat maailmaan minun jalkojeni välistä ja elivät alussa minun kehoni nesteellä, jota alkoi tihkua ulos minun rinnostani. Nyt niillä on minun talossani meneillään omituisten rituaalien päättymätön sarja, jota ne kutsuvat "leikkimiseksi". Ne puhuvat sanoilla, jotka ovat minulle outoja. Kun ne katsovat minua, minä en voi koskaan olla täysin varma siitä, mitä merkillisyyksiä niiden silmien takana liikkuu.

Harva länsimaalainen nimittäin tietää, että Kiinassa eräs ryhmä hyötyi valtavasti yhden lapsen politiikasta. Yllättäen tämä ryhmä on juuri se, jota me länsimaissa olemme oppineet säälimään: kiinalaiset tytöt. Varsinkin kaupunkilaistyttöjen asema parani hurjasti yhden lapsen politiikan myötä.

Tu mejor capital es tu salud, aprovéchala. Si es buena no la malogres; si no lo es, no la estropees más” Pablo Picasso.

En kerta kaikkiaan ymmärrä Jumalaa, ja vaikka mielelläni pääsisinkin pyhimykseksi jota kaikki palvovat, niin en minä sentään räkää imisi spitaalisen nenästä. Kyllä pyhimyksenä oleminen minulle muuten sopisi, mutta jos sitä varten pitää tehdä tuommoisia tekoja, niin taidan pysyä tällaisena kuin olen.

En tahdo olla se jota ilman et voi koskaan olla jota et voi päästää näkyvistäsi, jonka ilmaa hengität tahdon hengittää itse! itseni tähden tahdon olla se jonka tavatessasi ilahdut ja jonka lähellä tahdot silloin olla jota tahdot suudella kevyesti ja pitkään kunnes et enää suutele kevyesti mutta pitkään Sitten tahdon että annat minun jatkaa kutomistani ja palata vain kun me molemmat haluamme

Kohtuus on ehdottomasti paras vaihtoehto näissä puuhissa, ja joka ei osaa niellä vodkaryyppyä yököttelemättä, pysyköön raittiina. On valta valita. Jos katsoo tulevansa onnelliseksi ryystämällä valkeaa eritettä, jota saadaan naudan vulgääristä tissistä, niin olla hyvä vaan. Ja saa sitä juoda kefiiriä ja vattumehua tai kivennäisvettä ja kotikaljaa ja marjasoppaa. Pääasia, että elää onnellisena eikä kummittele kuoltuaan.

Ymmärrän vain hiljaista, sisältäpäin kumpuavaa juhlintaa, sellaista jota sivullinen ei juuri huomaakaan. Kynttilän liekki ikkunalla ilmentää mielestäni paljon asiaa...

Syntyi käsitys yksilön onnentilasta. Se oli staattinen puutarha jonne vain oli päästävä. Rakkauden työtä kukkivalla niityllä, tai kukkakoristeisten puitten alla, ei kaukana majatalosta. Jota toiset ihmiset hoitavat. Syntyi käsitys valinnan merkityksestä. Sillä jos jokin on jossain, on vain valittava oikea tie, ja sitä kuljettava. Näin syntyi suuri sekaannus.

Ja kuitenkin, samaa arkipäivää se oli täällä tuhatvuotisista muistomerkeistä ja kunniasta huolimatta: elämää jota koti ja kapakka ja teevee ja lapset ja työ ja velat jäsensivät, ja huvit, huvitkin!

Mutta tietokonetta en kiusakseni ota. Menen manan majoille puhtaana sieluna, jota ei internetti ja muu moska ole turmellut.

Siihen, mikä erottaa ihmisen muista eläimistä, on vaikea vastata. Sellaista hyvin yleistä ominaisuutta, joka luonnehtisi nimenomaan ihmisen elämää, mutta ei minkään muun eläimen elämää, ei ole helppo löytää. Näin on huolimatta siitä, että voimme luetella joukon yksinomaan ihmiskulttuurin ilmentymiä kuten tieteen, taiteen tai politiikan harjoittaminen. Näiden voidaan olettaa olevan seurausta jostakin yleisemmästä, inhimillisestä periaatteesta, joka säätelee yksinomaan ihmislajin toimintaa. Tyydymme nimittämään tätä ihmisen ominaispiirrettä yksinkertaisesti "inhimillisyydeksi". Inhimillisyys erottaa ihmiset eläimistä ja se on kompleksi ja laaja käsite samoin kuin "elämän" ja "tietoisuuden" käsitteet ovat. Inhimillisyyteen liittyy ihmisen lajityypillinen kieli. Ihmisen on uskottu eroavan muista eläimistä kielen sekä rationaalisuuden ja moraalisen kyvyn vuoksi. Kieli, joka ilmentää rationaalisuutta ja moraalisuutta, on ihmisen ainutlaatuinen ominaisuus, jota muilla eläimillä ei näyttäisi olevan.

Isä ja äiti tekevät lapsia maailmaan josta eivät enää saa käsitystä ja jota eivät pysty ymmärtämään, heillä ei ole tarpeeksi järkeä tyytyäkseen toisiinsa, ainoaan mitä heillä on, rakkauteen jota kerran oli, olen varma että sitä joskus oli.

Olipa kerran tyttö, joka tahtoi olla prinsessa. Pää 100% tylliä, kahvipakettikruunu ja taukoamaton polotus: kerrokerrokuvastin kerro kuka, arvaa kuka! Herne patjan alla murenee tomuksi, mutta tyttö juoksee yöt metsiä, suutelee sammakoita ja sammakoilla kieli vatsanpohjaan saakka. Kokonaisen kesän tyttö roikottoo palmikoita vintin ikkunasta, vaikka kylän pojat kivittävät ruudut rikki. Tulee kuhmu ja tulee haava, mutta prinsessaa ei tule. Salaa tytölle kasvaa villieläinsilmät ja säikyt jalat. Silmissä villieläimet vaanivat syli täynnä marmorikuulia ja jokaisessa kuulassa tyttö, jota ei kohta ole, sillä tyttöjen aika on nopea, tyttöjen aika on villieläimen säikyt jalat.

Kun taivas laski lasinkirkkaan giljotiininsa leikatakseen ajasta sen iättömän sadun, jota rakkaudeksi kutsutaan, tiesi lumous loppunsa lähestyvän. Se meni aukiolle ja heitti päästää loisteliaan miekkaliljaseppeleen. Hitaasti, häpeissään se alkoi riisuutua kirkkaasta kuumeesta ja palavasta vilusta. Avasi harhan, ravisteli hurmion, repäisi kangastuksen kahtia.

Kuoleman kehä kieppuu laajenee ja supistuu sulkee syliinsä nimet- tömät vainajat kasvottomiksi ruhjotut tuntemattomat sotilaat kaukaa tulleet erämaan tuuli heittää hiekkaa heidän haudalleen paikassa jossa maa ei enää hengitä auringon paahteen väsyttämänä missä lienettekin te morsiamet jotka ikävöiden tuijotatte yöhön täällä sakaalin ja ko- jootin aika pyytäjän ja saaliin veri valumassa vihkimättömänä maahan teillä loputtomat kyyneleenne myrkylliset nuorelle ihollenne jota tuttu käsi kerran kuumana hyväili käsi jota ei enää tavoita he eivät valita ei- vät tunne mitään runnova kuolema tavoitti heidän väkevät ruumiinsa sammutti hehkun teille pyhitetyn.

Sälekaihtimien takana matalalla paistava aurinko, kampelasi, aavikkosi, maantie ei ole sinun, sen pituus, sivuille leviävä aukeus, tietty tuoksu ehkä pölyn, ehkä sateen, tietty haju jota aamuyöllä luulee omakseen.

Ihmisellä on syvimmässä sisimmässään oltava jotain jota kantaa päänsä päällä.