Jota Quotes

Kirjoittaminen on ainoa asia, jota tehdessäni minusta ei tunnu siltä, että minun pitäisi tehdä jotain muuta.

What’s your planet’s name?” He regarded her closely, and said, “Jota,” in a tone that was half-question. She looked faintly insulted. “Like I’m supposed to know that? Hey, I’m a human, but the planet’s name is not Hum.

- - itse tila, jota sana kuvaa, on erittäin hyvin tunnettu. Sillä nimittäin tarkoitetaan ihmissuhteen syntymisen ensimmäistä huumausta. Se aiheuttaa huimausta, hilpeyttä ja rintalastan kutinaa. Perifesenssi on rakastumisen hullu, romanttinen puoli.

So that’s what you are, huh? A…Jotan?” “Yes.” “What’s your planet’s name?” He regarded her closely, and said, “Jota,” in a tone that was half-question. She looked faintly insulted. “Like I’m supposed to know that? Hey, I’m a human, but the planet’s name is not Hum.

Olen sinulle uskollinen: olet ainoa, jota haluan pettää.

Sonjalla on kapinavaihe meneillään", Toni arveli. "Hän on alkanut lukea luokattoman huonoa kirjallisuutta, vaikka me tarjoamme hänelle monin verroin parempaa luettavaa. Mutta varmaan sekin menee ohi, kun hän kasvaa. Muutaman viikon tai muutaman kirjan ajan.

Ensimmäinen asia, jonka rakkaudesta opin, oli siis polttava yksinäisyys, jota nykyisin kärsin aina, kun et ole saatavilla. Se on sietämätöntä.

He ovat suloisia kuin hahtuvat, ohuita ja keveitä kuin sellainen ensi nuoruus, jota kukaan ei ole koskaan elänyt.

Hyvästit oli sanottu moneen kertaan, mutta aina haudattu toisiin sanoihin, eikä niitä lopulta ollut sanottu kertaakaan. Niin me tulemme tänne yhä uudelleen jäähyväiset askeliamme painaen. Ne ovat ikuisesti myöhässä ja poissa paikoiltaan: mennyt hetki, jota emme tunnistaneet silloin, kun se oli ulottuvilla, ja jonka aavetta emme siksi koskaan lakkaa kantamasta mukanamme.

Tyhmät ja touhukkaat ihmiset kuvittelevat, että he toimivat ja toimivat ja toimivat. Sen sijaan käy suorastaan tietynlaisten älypäiden tunnusmerkistä se taituruus, jota osoittaen he välttävät toimimisen.

Minä luulin, että tämä on kirjakauppa." "Tämähän on", herra H huomautti ja viittasi jälleen kahteen joulukirjaan. "Minä ajattelin, kauppa voisi houkutella lisää asiakkaita, jos myisimme myös joulukuusia. Onhan pian jo pyhä!

Tajuan, samalla tavalla kuin tajutaan että aurinko paistaa tai että koivuihin on ilmestynyt silmuja, että tässä on ihminen jonka kanssa haluan olla. Tässä hän on. Hän jota odotin päivisin yliopiston ruokalan nurkkapöydässä ja öisin kapeassa sängyssäni, katossa häälyviä varjoja katsellen. Ja nyt kun hän on tässä, tuijotan häntä kestohymy kasvoillani, avuttomana kuin ystävällinen alkuasukas viidakkoon eksynyttä antropologia. Nytkö minä rakastun? Nytkö se tapahtuu? Näin helposti?

Mutta onko mitään niin itsepäistä kuin nuoruus? Onko mitään niin sokeata kuin kokemattomuus? Molemmat vakuuttivat, että oli jo tarpeeksi suuri ilo saada katsoa herra Rochesteria, katselipa hän minua tai ei ja ne lisäsivät: "Kiiruhda! Kiiruhda! Ole hänen kanssaan silloin kuin voit, sillä jo muutaman päivän tai korkeintaan muutaman viikon kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi!" Sitten tukahdutin mielessäni heräävän kauhun tunteen, jota en halunnut omaksua enkä vaalia, ja riensin eteenpäin.

Hän katsoi jasmiinipensasta, jossa paljaat oksat olivat huolimattomasti sikin sokin, ja ajatteli kauhistuneena: Se on huollut. Koko maailma on kuollut minun nukkuessani. Tämä maailma kuuuluu jollekin toiselle, jota minä en tunne. Ehkä Mörölle. Tätä ei ole luotu muumipeikkojen asuinpaikaksi.

Ihmisen usko jumaliin on kehittynyt evoluution myötä, joten meidän taipumuksessamme uskoon täytyy olla jotain etua evoluution kannalta. Ankaran materialistinen käsitys - että me olemme koe, jota eläinproteiini suorittaa itsellään - on useimpien mielestä aivan liian tyly ja lohduton ja johtaa nihilismiin.

Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä.

Miten ihanaa on se, ettei voi koskaan täysin ymmärtää. Ymmärtäminen on yliarvostettua. Ymmärtämättömyys jättää tilaa sille sadulle, jota rakkaus aina on. Voin täyttää haluamillani ominaisuuksilla tyhjät kohdat kuin elokuvan katsoja, joka saa tietää henkilöstä vain juonen kannalta tarpeelliset ominaisuuden, loppu on kuviteltava.

Vaikkei hän ollut elänyt omaa elämäänsä pitkään, hän oli elänyt kirjoja.

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. Sen, mitä näemme, lävistää se mitä on nähty. Muistin maisema on yksityinen ja näkymätön. Kaikella aineella on massa, kaikki aine vie tilaa. Onko muistilla massa? Vievätkö muistomme tilaa? Silti ne tungeskelevat sisällämme niin väkivahvoina, niin värikkäinä, niin raskaina, niin sietämättöminä ja niin vaikeasta karkotettavina. Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi. Aikaulottuvuus, jota ei nähdä, on ihmisen tärkein ulottuvuus. Ihminen ei ole, hän tapahtuu.

Mielestäni sedäksi muuttumisen varma merkki on se, kun kaikki alkaa tuntua liialliselta eikä nuorten puheesta enää saa mitään selvää. Varsinkin sellainen olo, että nuorten pitäisi vain rauhoittua ja nauttia elämästä, kertoo oman aseman muuttuneen niin mukavaksi, ettei arki ole enää selviämistaistelua, jota se nuorempana on enemmän tai vähemmän kaikilla, jopa hyväosaisilla.

Häilyvyys ja sitkeys antavat meille kyvyn rakentaa itsellemme yksityisen tai yleisen helvetin ja sietää sitä. Yhdessä nämä ominaisuudet muodostavat piirteet, jota kutsun viheliäisyydeksi. Se on minusta parempi sana kuvaamaan ihmisen langennutta luontoa kuin pahuus. Viheliäisyys viittaa pikemminkin haaleaan kuin kylmään tai kuumaan; pikemminkin kiusalliseen ja alhaiseen kuin demoniseen.

Hän näki kaiken edessään uusin silmin. Hän oli jättänyt tyttövuotensa taakseen jonnekin sen pitkän matkan varteen, jonka hän oli taivaltanut Taraan. Hän ei ollut enää taipuisaa savea, johon jokainen uusi kokemus painoi jälkensä. Savi oli kovettunut jonakin tuon mittaamattoman päivän hetkenä, jota oli kestänyt tuhannen vuotta. Tänä iltana häntä viimeisen kerran hoivattiin kuin lasta. Nyt hän oli nainen, ja nuoruus oli jäänyt hänen taakseen. Ei, hän ei voinut eikä tahtonut etsiä turvaa Ellenin eikä Geraldin sukulaisten luota. O'Harat eivät voineet elää armopaloista. O'Harat pitivät itse huolen omistaan. Hänen taakkansa oli hänen omansa ja hänen hartiansa olivat kyllin voimakkaat kantamaan sen. Hämmästymättä hän totesi, katsellen alas korkeuksistaan, että hänen hartiansa jaksaisivat nyt kantaa mitä tahansa, kun ne kerran olivat kantaneet pahimman, mitä hänelle saattoi tapahtua.

Bújcale Bújcale papacito y por Dioj que me vajencontrá eso sin júralo yo no me meto contigo pero tampoco soy su juguete ta bien que lleguej siempre tarde y agarrej la parranda porque a cual máj de tuj amigotes a mí eso qui mimporta pero cuando se acaba la paciencia entoncej sí ya parece que tejtoy viendo dejcarao jijueputa conojco comemierda de los máj grande pero como tú nadie namás eso me faltaba andá metiendo a tuj conquijtaj barataj (…)

Tehän ette ole koskaan tuntenut mustasukkaisuutta, eikö totta, neiti Eyre? Tietenkään ette. Tarpeetonta kysyä, sillä ettehän ole koskaan ollut rakastunut Teillä on nuo molemmat tunteet vielä edessäpäin, sielunne nukkuu, puuttuu vielä sysäys, joka herättää sen. Te kuvittelette koko elämän olevan samanlaista tasaista virtaa kuin se, jota pitkin nuoruutenne on tähän saakka liukunut. Lipuessanne eteenpäin silmät ummessa ja kädet korvilla ette näe kallioita, jotka kohoavat vähän matkan päässä virran keskiuomassa ettekä kuule tyrskyjen pauhinaa niitten juurella Mutta minä sanon teille - pankaa sanani mieleenne - jonain päivänä tulette karikkoiseen kapeaan uomaan, jossa koko elämän virta pirstoutuu kuohuiksi ja kohinaksi, vaahdoksi ja pauhuksi. Silloin joko pirstoudutte kivikossa atomeiksi, tai jokin iso laine nostaa teidät harjalleen ja kantaa tyynemmille vesille - joillaisilla minä nyt olen.

Muumipappa oli ruvennut kuvaamaan lapsuuttaan. Kirjoittaessaan hän oli aina niin liikuttunut että melkein itki. Hän oli ollut erikoinen ja lahjakas lapsi, jota kukaan ei ymmärtänyt. Vanhempana hän sai osakseen yhtä vähän ymmärtämystä, ja hänen elämänsä oli kaikin puolin kauheaa. Muumipappa luki kaiken kirjoittamansa ja ajatteli, miten kaikki katuisivat lukiessaan hänen muistelmiaan. Silloin hän ilostui jälleen ja sanoi itsekseen: -Se on heille oikein!

Ainoa ihmisryhmä, jota minun on vaikea kohdata, ovat seikkailijat. Muutaman epätoivoisen puolustuslauseen jälkeen tunnustan, että kyse on kateudesta. Epäilykseni on silti se, että kaikkein herkkävaistoisimmat ihmiset eivät päädy maailmanmatkaajiksi, koska eivät kykene seikkailemaan edes omien estojensa mantereen halki, ja siksi saamamme tieto kaukaisista kulttuureista ei ole laadukkainta mahdollista. Seikkailijoissa loukkaa eniten heidän paatuneisuutensa, he ovat uskotelleet itselleen, että jokin epämääräinen kokeneisuus oikeuttaa yliolkaisen suhtautumisen tutummasta löytyviin arvoituksiin.

Minä olin opetellut olemaan yksin eikä mikään ollut minulle helpompaa. Se johtui vain siitä, ettei ollut mitään mihin olisin yksinäisyyttäni verrannut, samoin kuin minulla ei ole koskaan ollut heroiinivieroitusoireita, koska en ole kokeillut heroiinia. Ensimmäinen asia, jonka rakkaudesta opin, oli siis polttava yksinäisyys, jota nykyisin kärsin aina, kun et ole saatavilla. Se on sietämätöntä. Saatan leikkiä ajatuksella, että olisin villi ja vapaa, voisin itse päättää, minne menen ja missä aikataulussa, että minun ei tarvitsisi kysyä sinun mielipidettäsi tai menojasi, mutta sitten säikähdän ajatusleikkiäni kuin vanhemmastaan eksynyt lapsi kaupassa: entä jos et olisikaan olemassa.

Ennen vanhaan vain kirkko oli ihmisten mahtava tuomari, ja jokainen tiesi olevansa syntinen. Nyt pitää syntisen tuomita toinen syntinen, jotta kaikki arvot eivät rappeutuisi anarkiaksi, eikä veli enää voi vain itkeä veljen kanssa, vaan hänen on sanottava tälle: "Olet tehnyt väärin." Ja jos ennen vain pappismiehen asu erottui muista jotenkin epäinhimillisenä, ja jopa univormussa ja virkapuvussakin oli silloin vielä jotakin siviilimäistä, niin sittemmin, kun uskon suuri suvaitsemattomuus oli mennyttä, piti maallisen virka-asu nostaa taivaallisen sijaan ja yhteiskunnan piti jakautua maallisiin hierarkioihin ja univormuihin ja kohottaa absoluuttisuuteen uskon sijasta. Ja koska romantiikkaa aina on juuri se että maallinen kohotetaan absoluuttiseksi, niin tämän aikakauden varsinaista aitoa romantiikkaa on univormuromantiikka, ikään kuin olisi olemassa ylimaallinen ja yliajallinen univormun aate, jota ei ole ja joka silti on niin voimallinen että se saa ihmisen valtaansa paljon voimakkaammin kuin mikään maallinen ammatti tai kutsumus konsanaan, se on ei-olemassaoleva ja silti niin voimakas aate, että se tekee univormunkantajasta univormun riivaamaan, vaikka hän ei koskaan ole ammatti-ihminen siviilien tarkoittamassa mielessä; ja näin on koska univormun kantaja syvästi tiedostaa että juuri hän parhaiten edustaa oman aikansa varsinaista elämänmuotoa ja siten myös turvaa oman elämänsä.

Hietzingin eläintarhassa on vain yksi ruokkiperheen edustaja. Se on pienin ruokkilaji, jota kuvataan pienikokoiseksi ja nuivanaamaiseksi ja aika tyhmäksi; sen tiedetään vaeltaneen pitkin polkuja, missä sen päälle saatettiin heposti astua. Itse asiassa kuningasruokki oli niin typerä lintu, että se kuoli sukupuuttoon. Viimeinen isoruokki nähtiin elävänä vuonna 1844 ja viimeinen kuollut isoruokki huuhtoutui rantaan Trinity Bayssa Irlannissa vuonna 1853. Isoruokki oli tarinan mukaan sekä utelias että herttainen. Jos sitä lähestyi varovasti, se saattoi pysyä liikkumatta paikoillaan. Sitä pyydystettiin muonaksi kalastusaluksille: kalastajat vaanivat rannalla, lähestyivät äänettömästi ja nuijivat isoruokit hengiltä. Olipa mahtava juttu! Tarkoittaako se, että isoruokki kuoli sukupuuttoon omaa tyhmyyttään - vai että tyhmät ihmiset tappoivat sen sukupuuttoon?

Ei, tämä ei ollut eskatologinen, profeettojen jo kauan sitten ennustama traaginen finaali, jumalallisen näytelmän viimeinen näytös. Ei, tämä oli pikemminkin pyöräilyakrobaattinen sirkusfinaali, taikurimainen hupsis-loppu, jota säesti kaikkien edistyksen henkien kättentaputus. Melkein kaikki uskoivat siihen hetkeäkään epäröimättä. Tyrmistyneet ja vastalauseita huutavat karjuttiin heti paikalla mataliksi. Miksi he eivät ymmärtäneet, että tämä oli yksinkertaisesti ennen kuulumaton tilaisuus, äärimmäisen edistyksellinen maailmanloppu, vapaamielinen päätös, ajan huipulla oleva, korkeinta viisautta syvästi kunnioitava ja suojeleva tapahtuma? Sitä tulkittiin haltiokkaasti, sitä kuvattiin irti reväistyille muistikirjan lehdille, selitettiin, että se oli kumoamaton; vastustajille ja epäilijöille jaettiin korvapuusteja. Kuvalehdissä ilmestyi kokosivun piirroksia, kuvitelmia katastrofista, vaikuttavia näyttämösovituksia. Näimme väkirikkaita kaupunkeja yöllisen pakokauhun vallassa, valomerkkejä ja valoilmiöitä kipunoivan taivaan alla. Etäisen meteorin hämmästyttävät vaikutukset olivat jo kaikkien nähtävissä. Pyrstötähti, jonka vertauskuvallinen kärki tähtäsi heltiämättä maapalloa, leijali liikkumattomana taivaalla ja lähestyi maata niin ja niin monen kilometrin nopeudella sekunnissa. Lakit ja hatut lentelivät ilmaan kuin sirkusilveilyssä, hiukset nousivat pystyyn, sateenvarjot aukenivat itsestään ja kaljut paljastuivat lentoon lehahtavien peruukkien alta - ja yllä oli musta, jättimäinen taivas, jonka laella välkkyi kakkien tähtien yhtäaikainen hälytys.