“
Lähestyessään komentopaikalle johtavaa ylämaata he olivat kuulevinaan ammuntaa auton surinan läpi, mutta se ei herättänyt sen enempää heidän mielenkiintoaan. Mäen alla oli tienmutka, ja juuri kun auto ääntyi siitä räsähti tuulilasi sisään. Kuljettaja lysähti ohjauspyörää vasten ja kierähti siitä vaihdetangon viereen kaatuneen lääkintämiehen päälle. Auto törmäsi ojaan ja pysähtyi. Luodit rapisivat korin läpi ja konepellin alta alkoi lepattaa tulenliekki.
Kun Hietanen selvisi töytäisyn aiheuttamasta huumauksesta, hän nousi ylös. Ympäriltä kuului huutoa ja valitusta. Hän hapuili käsiinsä takaoven ja työnsi sen auki. Teko aiheutti uuden luotiryöpyn auton kylkeen. Joku ryömi hänen jaloissaan ja huusi:
- Auto palaa... Auto palaa... Auttakaa ulos...
- Misä kuljettaja ja lääkintämiäs? huusi Hietanen.
- Kuolleet. Auta...
Hietanen työnsi miehen ulos ja hapuili takaisin auton etuosaan huutaen:
- See ko ei pääs ulos ottako mnuu kärest! Mää verä. Mut nee ku pääsevä tulkko itte. Auton taka kaik!
Joku tarttui hänen ojennettuun käteensä, ja vaikka ponnistus aiheutti viiltävän kivun hänen päässään, veti hän miestä pitkin auton lattiaa. Tämä huusi ja voihki, kun haavoittunut lantio laahasi lattiassa. Haavoittuneita oli ollut kuusi, mutta näistä oli kaksi edessäollutta kuollut samasta suihkusta kuin kuljettaja ja lääkintämieskin. Vetäessään miestä ulos kuuli Hietanen, miten viimeinen henkiinjääneistä huusi apua:
- Auttakaa minua... Auto palaa... Minulla ei ole jalkoja... En pääse...
Huuto tukehtui yskintään, sillä auto alkoi olla täynnä savua. Hietanen pääsi peräovelle haavoittuneen kanssa ja huusi:
- Mää tulen koht. En mää jätä...
Ensimmäiseksi ulospäässyt mies oli sama alokas, joka auttaessaan Hietanen oli haavoittunut ja joka oli ollut jänen kanssaan auton perässä. Hän oli oikeastaan paremmassa kunnossa kuin Hietanen, mutta niin järkyttynyt, ettei kyennyt ajattelemaan toisia, vaan koetti päästä ryömimällä auton taakse suojaan. Tarkasti päähän tähdätty laukaus katkaisi kuitenkin pakomatkan.
Kun Hietanen sai toisen miehen ovelle, hän laskeutui autosta ja veti miestä ulos. Mies alkoi äkkiä hätäisenä huutaa:
- Kumarru, kumarru... Se näkee... Tuolla...
Enempää hän ei ehtinyt. Suihku iski oviaukolle ja mies jäi siihen. Hietanen kaatui hiljaa kyljelleen. Pitkän aikaa tutisi ruumis, kun konekiväärisuihku hakkasi sen reikiä täyteen. Kersantti Urho Hietanen oli tavallisen suruton poika.
Auto paloi kohisten ja räiskähdellen. Pitkän aikaa kuului sen seasta tukahtunutta yskintää ja huutoa:
- Tulkaa auttaan... Mitä varten te jätitte? Eikö kukaan kuule? ... Minä palan. Viltti on tulessa...
Jonkun aikaa kuului yskintää, kunnes se muuttui villiksi karjunnaksi. Ensin tuli suoraa huutoa pitkän aikaa, mutta sitten se selkiytyi sanoiksi:
- Minkä te perkeleet menitte? Minä palan... Tuokaa konepistooli. Minä tapan teidät. Minä tapan kaikki...
Tuli sähähteli. Ääni tukahtui yskinnäksi ja muuttui lopulta rukoilevaksi vikinäksi:
- Älkää... älkää... tää on punainen risti... Hyvät ihmiset... älkää enää... Minä olen tulessa... enää... Tää on punainen risti...
Sitten ääni hukkui liekkien rätinään. Kesäisen iltapäivän kirkkaassa sinessä soivat pommilaivueiden urut. Etelässä, Laatokalla päin, jytisi rumputuli.
”
”