Onko Quotes

It is hard to look at the tumor and not come away with the feeling that one has encountered a powerful monster in its infancy

Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan?

- Onko maailma sitten täynnä tiikereitä ja krokotiileja? - On. Mutta kaksijalkaiset tiikerit ja krokotiilit ovat vaarallisempia kuin nelijalkaiset.

Kuulin radiosta, äiti sanoi, että hän ei koskaan elänyt yhdessä miesten kanssa. Pelkästään naisten. Niin, sanoin minä. Niin se kai oli. Onko sillä väliä? äiti kysyi. Ei, sanoin, se ei kuulu meille. Mahtoiko hänellä olla siitä jotain iloa? äiti sanoi. Toivotaan niin, sanoin. Ihminen saa niin kauhean harvoin mitään iloa rakkaudesta, äiti sanoi.

Mistä lähtien tällainen vertailu on mennyt vanhempiin? Annetaan lasten vertailla lenkkareitaan, mutta sanotaan niille syvällä rintaäänellä ettei ole mitään väliä onko jalassa Adidakset vai Menokkaat. Kysymys on siitä että kuinka lujaa niillä juoksee, kuinka pitkään pysyy tolpillaan tai kuinka lujaa potkaisee.

Vastaan siis kysymykseesi siitä, onko minun aivan välttämätöntä jälleen alkaa kirjoittaa, että rakkauden takia ihminen on valmis erikoisiin tekoihin.

Onko maailma niin paha paikka, että rakkautta ei voi erottaa kaikkein alhaisimmista ja loukkaavimmista väkivallan muodoista?

Poika katselee tietä, puhelinpylväitä ja metsää. Miten hän on joutunut tänne? Miksi hän on täällä? Onko hän nähnyt unta - tai oikeastaan - vieläkö uni jatkuu?

Rakastaks sä sitä?" "En mä tiedä." Saatko rytmihäiriöitä kun kuulet hänen askeleensa, halusin huutaa, alkavatko kätesi vapista kun hän katsoo tai ei katso sinuun, haluatko tarkkailla kun hän pesee hampaita koska se on kauneinta mitä voi olla, haluatko äänittää hänen nauruaan uudelleenkuunneltavaksi? Koska helvetti soikoon ei ole vaikeaa tietää onko rakastunut vai ei.

Mutta onko mitään niin itsepäistä kuin nuoruus? Onko mitään niin sokeata kuin kokemattomuus? Molemmat vakuuttivat, että oli jo tarpeeksi suuri ilo saada katsoa herra Rochesteria, katselipa hän minua tai ei ja ne lisäsivät: "Kiiruhda! Kiiruhda! Ole hänen kanssaan silloin kuin voit, sillä jo muutaman päivän tai korkeintaan muutaman viikon kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi!" Sitten tukahdutin mielessäni heräävän kauhun tunteen, jota en halunnut omaksua enkä vaalia, ja riensin eteenpäin.

Joissakin yhteiskunnissa kysytään ensin, onko hän naimisissa ja onko hänellä lapsia; meidän yhteiskunnassamme ihmiseltä kysytään ensimmäiseksi ammattia. Länsimaisen ihmisen määrittää hänen paikkansa tuotantoketjussa, ei niinkään status suvunjatkajana.

Onko hän parasta ennen ja jälkeen? Sanoisitko, että hän on vedenpitävä tunne? Onko hän sateenvarjo jonka kadottua kävelet kaupungilla märkänä ja eksyneenä? Uskotko, että hän on sateenvarjo joka ei koskaan katoa? Onko hän? Onko hän parempaa kuin varmuus?

Kysymys Radio Jerevanille: Olen Kiovassa kansakoulun opettajana. Aiomme esittää kevätjuhlissa "Wilhelm Tell" -näytelmän. Onko sopivaa, että kommunistisessa maassa esitetään saksalainen klassikko? Vastaus: Periaatteessa kyllä. Mutta mistä aiotte hankkia tarvittavan omenan?

Hyvästelin lapset. Kyllä sanon, että on haikeampaa jättää pikkuisia ihmisiä kuin aikuisia ihmisiä. Vaikka omat nurkat jo houkuttavat, niin lapsissa ei haluaisi luopua niitten perusrakennusmateriaalista. Joka on ilo. Lapsissa ei ole sellaista velvollisuuksien ja väsymyksen aiheuttamaa kumaruutta vaan niille tämä maailma on joka päivä uusi, eikä se pelota tai ahdista niitä. Ne tahtovat oppia ja touhuta, niitä ei kyllästytä kuin aikuisten kysymykset, että onko niillä lautanen tyhjä, oletko pissinyt, onko tarpeeksi päällä ja muistutukset kotiintuloajoista.

Sovita lantiotani onko se sopivaa mallia sinulle sovita suuni se on juuri samaa tyyliä kuin nämä rinnat, ne ovat juuri kämmentesi kokoa, koko tämä asuste enkä ole näytöskappale vaan ainoa malliaan lässytän ihanasti, vingun painalluksesta kuin lelu, olen ylevä, olen mitä haluat, olen tyyny.

Rumpujen pärinää, valojen särinää, posetiivin vonkuva valitus, tukahdutettuja kuiskauksia pimeässä. Odotus nyki sormenpäitä, yleisö oli antautunut sille jo, sirkuksen taialle, se ei ollut vielä nähnyt ensimmäistäkään temppua, mutta kaikki oli alkanut jo silloin, kun maanviljelijät kuulivat junan viheltävän kaukana sänkipeltojen takana, mikä tuo ääni on, oletteko koskaan kuulleet vastaavaa? Mutta eiväthän junat enää kulje, eivät ole kulkeneet enää kymmeniin vuosiin tai satoihin, no uskokaa pois, sieltä tulee höyryjuna, eikä mikä tahansa juna vaan sirkusjuna, kuljettaa sisuksissaan hylättyjä unelmia ja haurasta toivoa, hienhajuisia paljettipukuja ja lattioille läikkynyttä viinaa, halkeilleita sydämiä ja onnea, joka saattaa pirstoutua sipaisusta, koiran vilpitöntä suudelmaa. ”Onko kaikki valmista?” Josir Jalatva kysyi pukuhuoneessa nähdessään, että kaikki tosiaan oli valmista, hän halusi, että he saivat vastata myöntävästi, hän halusi heidän sanovan itselleen kyllä.

Loputtoman paikoillaan olemisen on pakko olla kipu. Onko skalpellinterällä kaivelu vain tervetullutta vaihtelua siihen? Leimahtaako silmissä silloin jokin väri kaiken ruskean keskellä? Samoista synapsirakojen reiteistä kilpaileva aistimus voi sammuttaa hetkeksi toisen. Terävä ja tarkkarajainen voi vapahtaa raatelevasta, vihlovasta, tylpästä.

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. Sen, mitä näemme, lävistää se mitä on nähty. Muistin maisema on yksityinen ja näkymätön. Kaikella aineella on massa, kaikki aine vie tilaa. Onko muistilla massa? Vievätkö muistomme tilaa? Silti ne tungeskelevat sisällämme niin väkivahvoina, niin värikkäinä, niin raskaina, niin sietämättöminä ja niin vaikeasta karkotettavina. Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi. Aikaulottuvuus, jota ei nähdä, on ihmisen tärkein ulottuvuus. Ihminen ei ole, hän tapahtuu.

Muistan sen vielä tänäkin päivänä: "Later!". Suljen silmäni, sanon tuon sanan ja olen taas Italiassa vuosia sitten. Kävelen puiden reunustamaa pihatietä, katselen kuinka hän nousee takstista yllään hulmuava sininen paita, rinnus levällään, päässä aurinkolasit ja olkihattu. Paljasta pintaa kaikkialla. Sitten hän jo ravistaa kättäni, ojentaa minulle reppunsa, nostaa matkalaukkunsa takakontista ja kysyy, onko isäni kotona. Kaikki saattoi alkaa jo heti siitä jo silloin.

Ja tämä Bergin ylämäki sitten: oliko se näin korkea kun olimme lapsia, vai onko se korkea vasta nyt kun minä olen vanha? Mehiläiset lentää kuhisevat syreenipensaissa kuin markkinoilla; Berg häämöttää tammen empivien lehvien lävitse ja taivas tummenee iltaa kohti. Vanha penkki, kahden ison puupölkyn päälle pantu tammilankku, on vanhuuttaan harmaantunut. Tässä vanhukset istuivat, puolimatkassa ylös, henkeä vetämässä. Ja me juoksimme heidän ohitseen nopeilla ruskettuneilla säärillämme, eikä siitä ole kuin hetkinen. Outoa!

No", sanoi Mummo katsoen häntä tutkivasti kasvoihin, "mikä Tarassa on hullusti? Mitä sinä salailet?" Scarlett katsoi teräviin vanhoihin silmiin ja näki, että hän voisi kertoa totuuden kyynelittä. Ei kukaan voinut itkeä Fointainen Mummon seurassa ilman hänen nimenomaista lupaansa. "Äiti on kuollut", sanoi Scarlett soinnuttomasti. Hänen käsivarrellaan olevan käden ote tiukkeni, kunnes se nipisti, ja keltaisten silmien ryppyiset luomet värähtivät. "Jenkitkö hänet tappoivat?" "Hän kuoli lavantautiin. Kuoli - päivää ennenkuin minä tulin kotiin." "Älä ajattele sitä", sanoi Mummo ankarasti, ja Scarlett näki hänen nielaisevan. "Entä isäsi?" "Isä - isä ei ole entisellään." "Mitä tarkoita? Anna kuulua. Onko hän sairas?" "Järkytys - hän on niin kummallinen - hän ei ole -" "Älä käytä minulle puhuessasi sellaisia sanontoja kuin että hän ei ole entisellään. Tarkoitatko, että hän on mennyt sekaisin päästään?" Oli helpottavaa kuulla totuus noin peittelemättömänä. Miten kiltti Mummo Fontaine olikaan, kun ei osoittanut sellaista myötätuntoa, joka olisi pannut itkemään.

Kuinka kauan kestää oppia tuntemaan toinen? Onko se edes mahdollista? Tai tarpeellista? Tunsinko edes itseäni kokonaan, vai kuvittelinko vain tiselleni ominaisuuksia, joita kohti yritin pyrkiä? Ehkä. Mitä todelliset ominaisuuteni olivat? Humahdin kysymyksineni kummalliseen tyhjyyteen. Mikä minä olin, jos en edes itse tuntenut itseäni? Tunsin olevani jatkuvassa muutoksen myllyssä, jauhautuvani pieniksi osiksi, sirpaloitunut ja hajallaan pitkin itseäni. Tämä minä, jonka nyt tunsin, ei ollut se jonka halusin tuntea. Halusin visusti kätkeä tämän rääpäleen, halusin olla taas oma itseni. Vakuutin itselleni, että olin upea ja ihana, mutta sillä rääpäleellä oli niin läpitunkeva ääni.

Minun piti olla pieni ja sinun piti olla isompi kuin taivas. Entä jos minulla on ongelma käsieni kanssa, entä jos ne eivät osaa tehdä muuta kuin kuristaa? Sinä olet isompi kuin koko avaruus. Entä jos minä en osaa pitää sinusta huolta? Entä jos pudotan sinut hevosemme selästä ja menet rikki? Minä en halua, että sinä menet rikki. Tiedän, että olen sanonut tuhannet kerrat korvaavani sinulle vielä kaiken. En kai vain ikinä odottanut, että minulle tulisi siihen tilaisuutta. Ei taivasta voi korjata. Olet tuhannet kerrat vastannut minulle, ettei ole mitään korvattavaa. Luotin sanoihisi ja ajattelin, ettei mikään sinussa voi mennä rikki. Mutta minä kuulen, kuinka sinä itket. Ravintolan vessassa, suurissa joukoissa, perunoita pestessäsi, yöllä nukkuessasi. Miksi sinä itket Kissasisko? Onko jokin mennyt rikki?

– Tota... Antti sanoi ja rykäisi. – Mä oon miettinyt, että onko tää nyt niin kuin seurustelua. Hän tunsi itsensä idiootiksi, mutta oli parempi olla idiootti kuin hiljaa. – En mä tiedä, tyttö sanoi. – Pitää miettiä. En tiedä ollaanko me oikeat toisillemme. Tyhjyys, ammottava tyhjyys aukesi Antin sisälle. Hän ei käsittänyt, miten hän ei muka olisi ollut oikea. Mitä se tarkoitti? Kuka sitten oli oikea? Mitä häneltä puuttui? Missä hän voisi harjoitella olemaan oikea? – Niin, hän sanoi. – Mä ymmärrän. Hän ei missään tapauksessa ymmärtänyt. Mutta aina kun ei missään tapauksessa ymmärretä, sanotaan "mä ymmärrän". Tai ainakin Antti sanoi.

Iloitsen Oton puolesta. Joudun tutkailemaan sydäntäni, onko ilo aitoa, mutta kyllä se on.

Onko niin, että kukaan ei oikeastaan tarvitse ketään tällaisesa elämänmittaisessa kertomuksessa, vaan kohdatessamme toisen ihmisen jaamme välittömästi, tiedostamattomasti roolit, joilla on vähän tai ei mitään tekemistä sen kanssa milllaisia olemme todella?

Me käytämme päivittäin tuntikausia, vuosittain monta kuukautta ja elinaikanamme vuosia johonkin asiaan, jota emme pysty lainkaan hallitsemaan, joten onko sitten ihme, että sorrumme luomaan nerokkaita mutta eriskummallisia rituaaleja, joilla pyrimme luomaan harhakuvan että olisimme sittenkin voimakkaita, samoin kuin muutkin alkeelliset yhteisöt ovat tehneet kohdatessaan mysteerion, josta ei pääse mitenkään perille?

Jos osaisin masentua, masentuisin varmasti. Onko minussa jokin vika kun en osaa? Minulla on sellainen tunne, ettei minulle voi käydä kovin huonosti.

ne tappavat itsensä kaasulla, vedellä, tulella, ampumalla, hirttämällä, hyppäämällä, tekemällä harakirin, vuotamalla kuiviin, syömällä tabuja tai tarttumalla sähköön toiset tallentavat itsensä videolle heinäsirkat saapuvat maa väistyy alta kalpeat miehet nousevat kellareista vitamiinipurkit taskuissa helisten onko olemassa ketään jolla ei olisi luurankoa piilossa sängyn alla!

Mitä vitun eroa sillä voi olla, onko tehnyt jonkun rikoksen selvinpäin tai kännissä? Se tilahan on aiheutettu aivan itse!

pidin itsestäni kun olin laiha ja ilmeetön nyt kaikki nuoruuden sentimentaalisuus vyöryy taas lävitseni mä rakastan kaikkia paitsi niitä joita vihaan mä haluan myydä veritimantteja ja kuolla viidakkoon minkä ikäinen jeesus oli kun se kuoli 2pac oli 25 se ei oo mitään mä oon jo liian vanha interreilaamaan 30 ja reppu selässä hyi vittu oliko morrissey aina noin mulkku vai tuliko siitä vasta vanhetessa tollanen onko se kulttuuriappropriaatiota vittu mikä sana jos musta tuntuu että sisälläni asuu neuroottinen juutalainen ukko joka haluaa vain syödä pastraminsa rauhassa itke suihkussa aurinkolasit päässä usher: yeah onko käteen vetämisestä jäänyt aina näin paska fiilis vai onko tääkin vain ikääntymistä en erota enää paniikkikohtauksia orgasmeista post post post alfa alfa alfa ilman puudutusta kiitos herään leikkauspöydältä veitsi vielä sisälläni olemme pahoillamme sukupolvenne oli amputoitava terveellä jalalla voit vielä hypätä benjihypyn narulla tai ilman

kaikki pettää sisuskalut sisu ja kalu ravista ennen käyttöä suositellaan etenkin laulajille, puhujille ja tupakoitsijoille pelkureille, valehtelijoille, runkkareille tarjoaisin pateettisuuteni pateita mutta olet vegaani onko näissä essoissa liivatetta syöt minua silmilläsi kunnes näet että minussa on kaikkea sitä mikä saa sinut voimaan pahoin ja kutisemaan

Tuulimuna. Minulle se oli raskaus. Onko tuulimunaraskauden keskeytymistä lupa surra yhtä tosissaan kuin tavallisen raskauden? Ei. Tunnen itseni huijariksi. Ruumiini ei pystynyt tuottamaan muuta kuin tyhjän sikiöpussin.

Onko tämä Ryssänmaa vai helvetti?" Miikael kysyi suoraan. -"Yhtä kaikki, tämä on Oulu", rouva saarnaja sanoi ja päästi ison naurun.

Kaikki pitää erikseen pakata ja valmiiksi mitata. Eikö nuoriso oikeasti osaa enää mitata desikuppiin? Onko ne tyhmiäkin sen lisäksi että ovat laiskoja?

pakinoitsija Olli Nuortevan Hamlet-tulkinta: "Jos ei on ei, niin onko on on? Tietysti on on on. Mutta eikö siis ei ole ei? Ei, ei ei ole ei, vaikka on on on, jos on. Tahi ei.

ennen kuin alkaa lukea hän haluaa tietää onko kirja hyvä, onko kirjailija tunnustettu, vakavasti otettava, ettei tulisi ikäviä yllätyksiä niin kuin että nauraisi väärässä kohden, etenkin jos sattuu lukemaan junassa

Juovuksissa taas, ja onko olemassa muuta kuin ikävä tyhjyydestä pois.

Onko sitten mitään näkymää rakkauteen? Millaisen näkymän rakkauteen tahtoisit? Kissat asuvat laumana A Laskoun tien varressa ja illansuussa yksi makaa selällään ja toinen kissa poikittain sen päällä nuolee voimakkain nuolaisuin sen poskia. Tahtoisitko siis rakkauden näkymän joka ei vuorenvarmasti näyttäisi miltään muulta, nälältä, ruumiinlämmöltä, lihasten supistumiselta. Ei, sitä en tahdo. Vaan tahdon tuon suunnattoman, kuin vuoren jonka näen siksi että se peittää tähdet. En saa täsmälleen tietää mitä tarkoitan kun sanon: rakastan sinua. Sen sanoessani minun pitää haroa ympärilleni ja valojen syttyä tyhjässä mielessäni.

Taistolaiset taiteilijat olivat - ja ovat - tekopyhiä tuulenhaistelijoita, pompöösejä aaseja. Onko se niin vaikeata sanoa ääneen?

Mitä on yksisarvisen otsassa sarvi onko yksisarvisia olemassa ei

Ein einziger Pflanzenstoff oder eine bestimmte Diät haben weder Einfluss auf die Zahl der stattfindenden Zellteilungen noch auf die Wirkung der vorhandenen mutierten Onko- und Suppressor-Gene.

Etwa fünf Prozent aller Krebserkrankungen sind erblich in dem Sinne, dass die Patienten von Geburt an die für diesen Krebs sehr wichtigen mutierten Onko- oder Suppressor-Gene in sich tragen.

Merkkejä, hahmoja, kuvia, kirjoitusta löytäen jokainen silmä harhaa maailmankaikkeuden välinpitämättömyydessä. Joka kerran on oppinut näkemään niin kuin ihminen näkee, löytää viestejä kaikkialta kosmoksesta. Kuka tietää, onko se kyky vai heikkous? Niin ihminen on rakennettu, sellaiseksi hän on syntynyt. Mutta miksi tuntuu siltä kuin elämää ja merkityksiä syntyisi juuri siellä, minne ihminen suuntaa huomionsa?

Onko kaikki kipu pohjimmiltaan kuitenkin samaa kipua, yhtä merta? Eikä mikään tunne lopultakaan ole ihmiselle vieras vaikkei olekaan kokenut sitä.

Onko ihminen elonkehän syöpä? Syöpäsolut toimivat erittäin tehokkaasti, koska ne jakautuvat rajattomasti toisin kuin terveet solut, joiden sääntelymekanismit toimivat normaalisti. Lopulta niiden toiminta tappaa koko eliön. Jos yksi syöpäsairaan eliön soluista olisi taloustieteilijä, väittäisi se varmaankin syöpäsolujen toiminnan koituvan koko eliön hyväksi.

Konmarita tekstisi ja kysy jokaisen virkkeen, yksityiskohdan ja jopa sanan kohdalla: "Onko tämä tarpeellinen? Tuoko se jotain merkityksellistä tekstiin ja lukijan elämään?" Jos vastaus on "ei", jätä se pois.

Käyttäytyvätkö ihmiset huonosti koska ovat onnettomia? Onko huono käytös kuin alastomuutta, tila joka ansaitsee vaatetettujen hienotunteisuuden ja armon? Olemalla kohteliaita huonosti käyttäytyville annamme heille ehkä takaisin heidän arvokkuutensa; toisaalta huonokäytöksisten pakkomielteisyys asettaa tiettyjä haasteita kohteliaisuuden kannattajien tielle. Huono käytös on hillittömyyttä: päihteen tavoin se tarjoaa huumaavan vapautuksen vanginvartijoilta, joita kukaan muu ei näe.

Tuhosiko sota minun lapseni, vai teinkö minä lapsen, joka on sodassa kuin kotonaan? Onko hän sitä mitä on sodan vuoksi, niin kuin ne monen talon ja torpan miehet, jotka nyt kulkevat jalka- tai mielipuolena? Vai astuiko hän sotaan kuin lintu pönttöön: välittämättä siitä, kuinka luonnottoman tilaan oli tullut, ja kävi saman tien taloksi.

Kun minulta sitten kysyttiin, onko Asianomistaja nähdäkseni toimittaja, vastasin, että kyseessä on vapaa ammatti. Toimittajuuteen ei vaadita mitään tiettyä koulutusta tai tutkintoa, vaan alalle voi ryhtyä hyvin monenlaisilla taustoilla. Toimittajat kuitenkin tavallisesti sitoutuvat työssään Journalistin ohjeisiin eli alan eettisiin sääntöihin. Jos raportoi äärioikeistosta aina vain sen omasta näkökulmasta, ilman analyysia tai muita näkemyksiä tai minkäänlaista kritiikkiä, sitä on vaikea pitää journalismina.

Jokainen on herännyt huoneessa, jonka tapetit sairastavat silmissä. Vesi päilyy katossa. Missä olen? Hotellihuoneessa Brysselissä!? Amsterdamissa? Tuuletusikkuna hengittää hiuk- sille. Nousen ylös ja poksautan Stellan auki. Jos en nuku, onko tämä valvetta. Kyyhkynen, vartija pyrähtää ikkunalaudalle siivet haka- ten ilmaa kuin moottori.

ikuisiin venäläisiin kysymyksiin - mitä on tehtävä ja kuka on syypää - oli lisätty vielä yksi: onko lähdettävä pois vai ei?

Ei ole yhtäkään toista paikkaa, minne haluaisin, joten olen tyytynyt kuvittelemaan tulevia aikoja. Ajattelen yksittäisiä päivämääriä, esimerkiksi kuudetta maaliskuun päivää ensi vuonna. Mitä minä voin tehdä ja kuinka etäällä olen silloin itsestäni. Montako kiloa soluja olen elänyt loppuun ja onko tästä hetkestä tullut minulle menneisyys. Me olemme täällä, olemattomana pisteenä rannalla, joka jatkuu murtoviivana Jäämeren avaruudessa. Yksikään satelliitti ei enää näe meitä. Olemme valkoinen alue unohdetulla kartalla. On unia, jotka pitävät hereillä sekä näkymättömiä ja oireettomia sairauksia, jotka pitävät terveinä. Nämä ovat ehkä ainoat asiat, jotka saavat minut jäämään sijoilleni.

Miksi entinen pääministeri "heruttaa"? Onko se väärin? Onhan naisten vapautumiseen aina liittynyt sekä naisellisuuden että seksualisuuden korostaminen, sen ottaminen omiin käsiin. Madonna, Spice Girls, Britney Spears, Taylor Swift, Miley Cyrus, Erika Vikman. Yhä uudelleen joku tunnettu nainen riisuutuu alastonkuviin "rohkeana tekona". Jos ennen nainen oli halun kohde, nyt hän on halun lähde, bosslady, joka päättää itse.