“
(Rakkain kohta kirjasta Helvetin piirit.)
Muiden nukahdettua Ali käveli pois leirin valoista. Ike ei ollut ottanut kajakkiaan tai haulikkoaan, joten Ali etsi jalkaisin taskulamppunsa avulla. Iken jalanjäljet näkyivät harppauksina rantatöyrään liejussa.
Ryhmän omahyväisyys raivostutti Alia. He olivat olleet joka suhteessa riippuvaisia Ikestä. Ilman häntä he olisivat voineet kuolla tai eksyä. Hän oli ollut uskollinen heille, mutta nyt kun hän tarvitsisi heitä, he eivät olleet uskollisia hänelle.
Me olimme hänen tuhonsa, Ali ymmärsi sen nyt. He olivat tuominneet Iken tuhoon riippuvuudellaan. Ike olisi ollut tuhansien kilometrien päässä ilman heidän heikkouttaan, tietämättömyyttään ja ylpeyttään. Se oli sitonut hänet heihin. Suojelusenkelit olivat sellaisia. Säälintunteensa tuhoon tuomitsemia.
Ali joutui kuitenkin vielä myöntämään, että ryhmän syyttäminen oli väistelyä. Sille Ikeä oli sitonut Alin heikkous, tietämättömyys ja ylpeys – ei ryhmän vaan Alin. Ryhmän hyvinvointi oli vain sivuetu. Oli epämiellyttävä totuus, että Ike oli luvannut itsensä Alille.
Ali eritteli ajatuksiaan kulkiessaan joenvierustaa. Aluksi Iken uskollisuus hänelle oli ollut epämieluisaa, mieliharmi. Ali oli haudannut mieltymyksentunteensa omien kuvitelmiensa kasan alle ja tyytynyt siihen, että Ike kulki syvyyksissä omista syistään, keksaistun kadonneen rakastetun tai koston takia. Ehkä niin ollutkin aluksi, mutta ei enää. Ali tiesi sen. Ike oli siellä hänen takiaan.
Ali löysi Iken öiseltä niityltä, vailla valoa, vailla asetta. Ike istui kasvot kohti jokea lootusasennossaan, selkä suojattomana vihollisille. Hän oli heittäytynyt villin erämaan armoille.
“Ike”, Ali sanoi.
Iken pörröinen pää pysyi pystyssä ja paikallaan. Alin lampunvalo heijasti Iken varjon mustan veden pinnalle, johon se heti katosi. Millainen paikka, Ali ajatteli. Pimeys niin ahnas, että se ahmi muun pimeyden.
Ali tuli lähemmäs ja riisui reppunsa. “Jäitte pois omista hautajaisistanne”, hän vitsaili. “Meille lähetettiin juhla-ateria.”
Ei liikahdustakaan. Edes iken keuhkot eivät liikkuneet. Hän kulki syvällä. Pakeni.
“Ike”, Ali sanoi. “Minä tiedän, että te kuulette ääneni.”
Iken toinen käsi lepäsi sylissä; toisen käden sormenpäät koskettivat maata kokonaisen hyönteisen painolla.
Ali tunsi olevansa tunkeilija. Hän ei kuitenkaan hyökännyt harkintaa vaan alkavaa mielipuolisuutta vastaan. Ike ei voisi voittaa, ei yksin.
Ali lähestyi toiselta sivustalta. Takaapäin Ike näytti rauhalliselta. Sitten Ali näki, että hänen kasvonsa olivat vääristyneet. “En tiedä mitä on tekeillä”, Ali sanoi. Ike taisteli Alia vastaan patsasmaisen rauhallisuutensa sisällä. Hänen leukansa oli kireällä.
“Riittää jo”, Ali sanoi, avasi reppunsa ja veti esiin ensiapupakkauksen. “Minä puhdistan nuo haavat.”
Ali aloitti tylyn riuskasti pesusienellä. Hän kuitenkin hidasti liikettään. Iho itse hidasti liikkeen. Ali siveli Iken selkää sormillaan, ja luut ja lihakset, hadaalien muste, arpikudos ja repunhihnojen hiertämät kovettumat saivat hänet hämmästymään. Se oli orjan ruumis. Ikeä oli piinattu. Jokainen merkki oli käyttämisen merkki.
Se sai Alin ymmälle. Hän oli tuntenut kirottuja monenlaisina ruumiillistumina, vaikkapa vankeja, prostituoituja, tappajia ja karkotettuja spitaalisia. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan tavannut orjaa. Sellaisia olentoja ei pitänyt olla olemassa omalla ajallamme.
Ali yllättyi, miten hyvin Iken olkapää sopi hänen käteensä. Sitten hän tointui reippaan taputuksen myötä. “Te jäätte henkiin”, hän sanoi.
Ali käveli vähän matkan päähän ja istuutui. Hän makasi lopun yötä kerälle käpertyneenä ja suojeli Ikeä haulikolla, sillä aikaa kun Ike teki paluuta maailmaan.
”
”