“
Keskellä Evon suuria metsiä Lauri Lusi seisoi eksyneenä.
Kun hän tajusi kerta kaikkiaan olevansa tietymättömissä, hänen mielensä tuli häneen takaisin kaikkialta maailmasta.
Pois kuun valloituksesta, pois kylmästä sodasta, pois valtakuntien ja puolueitten ristiriidoista, pois yliopistoista, pois keittiöistä ja makuuhuoneista, vaatekaapeista ja ruokakaupoista.
Hän tuli metsään takaisin ja tajusi miten valtavan osan hänen ajattelustaan ja olemisestaan historiat, yhteiskuntatieteet, isänmaat ja äidinkielet ja yhteiset moraalikäsitykset ja suggestiiviset käyttäytymistavat, ilmeet ja asennot olivat vallanneet.
Hän tunsi itsensä puiden korkuiseksi - jalat ulottuivat maahan ja elämänvoima virtasi turhasta tyhjentyneeseen päähän asti.
Niin hän seisoi keskellä metsää ja huusi, ja huutaessaan hän tajusi, että hän on niin kuin erämaan karhu, että kukaan ei koskaan tule häntä kuulemaan mutta hän voi kuunnella kaikkia ja ketä tahansa.
Että kukaan ei kenties koskaan voi häntä rakastaa - mutta hän rakastaa jokaista ja ketä tahansa.
Hän katsoi puita ja sanoi itselleen, että niin kuin puu yksin seisoo ja tavoittelee taivasta, niin on tämä Lauri tässä.
Ikuisesti yksin metsässä, rakastamassa kaikkia ilman kenenkään apua.
”
”