The Niin Quotes

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Sano heti jos minä häiritsen, hän sanoi astuessaan ovesta sisään, niin minä lähden saman tien pois. Sinä et ainoastaan häiritse, minä vastasin, sinä järkytät koko minun olemustani. Tervetuloa.

Jokaisen ihmisen pitäisi vähintään kerran elämässään jäädä ilman vaihtoehtoja, niin minä ajattelen, koska silloin sitä luulee tulevansa hulluksi. Vaan nyt minä tiedän, ettei se ole lainkaan vaarallista.

Silloin tällöin elämässä käy niin onnellisesti, ettei ihminen ehdi pystyttää suojuksiaan ja paljastaakin vahingossa itsensä, ja sellaisesta voi seurata esimerkiksi ystävyys.

Älä pyri siihen, että kaikki tapahtuisi kuten haluat, vaan halua kaiken tapahtuvan niin kuin se tapahtuu. Silloin elämäsi on tasaista virtaa.

- Tiedätkö mitä, Melker-setä? Jos et kerta osaa kirjoittaa niin, että minä ymmärrän, voit yhtä hyvin lopettaa.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: — Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän. Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa sivuseikka. Että on kokenut alun ja lopun tajuamatta mitä tapahtuu ja että on ollut olemassa siinä välillä ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään. Ja että suurin osa on olemattomuutta ja tämä rahtu, elämä, vain kontrasti sille. Hetkittäin olemattomuus herkistyy ja tajuaa itsensä. Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta. Mutta että sai kokea sen, että voi lukea sen, että voi laulaa sen ja kirjoittaa, että sai maalata sen ja soittaa, että sai tanssia ja valokuvata, että sai näytellä sitä, itkeä sitä ja nauraa, pilkata sitä ja rakastaa, ja että se koski niin, ja että sitä inhosi ja vihasi ja että siitä luopuminen kammottaa niin, synnyttää sellaisen autiuden ja että suru

Kevät niin onnen omiaan tekemään meistä rakkaita kun puut joita halata & Makaan ruoholla kaskaat sirittävät rakentavat pesää korviini

Ei ole niin väliä, ketä rakastaa, kunhan rakastaa.

Niin. Riihen taka ne aina häviää... Riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään... Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön... Mihinkä kullonkin mennään...

-Kuinka kauan sinä odotat minua? -Niin kauan kuin on tarvis. En välitä siitä mitä isäni sanoo. -Entä jos joudun olemaan täällä, kunnes tulen vanhaksi ja hiukseni harmaantuvat? -Sitten tuon sinulle kävelykepin

Ei saa arvostella eläinkokeitten tekijöitä. Heillä on tunteet. He kaipaavat vapautta ja raitista ilmaa, hellyyttä ja hyväksyntää, oikeutta olla oma itsensä, toimia niin kuin heille on luontaista. Heitä pitää paijata ja hyvitellä: Ei se mitään. Anteeksi. Me olimme julmia teitä kohtaan. Nyt lopetamme sen. Meillä ei ole oikeutta kohdella teitä näin. Menkää. Eläkää. Ei tarvitse vavista enää.

Jokainen eläin on subjekti. Se on: oman elämänsä keskipiste, itsensä puolustaja, varuillaan joka suuntaan niin kuin sinä ja minä. Omanarvontuntoinen: ei sallisi itseään loukattavan. Kohteita on vain rakkaudella ja julmuudella ja toiveilla, muuten on kaikki vain omaa kokemusta. Omaa kokemusta kaikki. Kaikki on minä. Minä riipun sinun olkapäilläsi tapettuna. Minä pelkään kun lähestyt pihdit kädessä. Minä istun ja odotan sinun häkissäsi. Minä palelen. Minulla on ahdasta. Minuun koskee. Olet unohtanut jotain oleellista. Olet unohtanut että minä olen minä. Ei tämä ole stressiä. Minä kärsin.

Älä vaikene erheellisestä säälistä ja hellyydestä häntä kohtaan, sillä usko minua, Hester, vaikka hänen pitäisi laskeutua alas ylhäisestä asemasta ja seistä tuossa vierelläsi häpeäsi jalustalla, niin parempi sekin kuin salassa kantaa syyllistä sydäntä läpi koko elämän.

Kaikki on surullista, haluaisin sinut lopuksi elämää, niin vähäksi aikaa.

Jotta kaikki olisi mahdollisimman vittumaista ja vaikeaa, niin yrittäminenkin on Suomessa varmuuden vuoksi täysin kriminalisoitu.

Jos et keksi mitä tekisit, niin ole kiltisti. (Auringonvalo, tässä olen, s. 217)

Ei kukaan ole niin ahne vapaapaikoille kuin miljoonien omistajat.

Pidä kaksinkertaista kirjanpitoa hetkistä, joina olet sinut itsesi kanssa. (s. 23)

Ei mitään niin rakastaa, vihata saata kuin omaa kansaa ja maata. Se peilinä julistaa voimas ja vikas. Ja se molemmista on miljoonarikas.

Olkoon niin, olkoon niin, mutta mikä teidän käsityksenne mukaan on elämän palautumista entiselleen?" "Uudet filmit elokuvateattereissa.

Kohta se kysyy kireästi miksi minä aina puhun niin räävisti ja rumasti. Kun olen niin nätti ja pehmeä. Ihmisten pitää nääs muistuttaa omaa kieltään.

Kun kuuluu kaikille, ei kuulu kenellekään", hän muistuttaa. "Tiedän." "Tiedätkö?" "Kyllä. Niin haluankin sen olevan.

niin kuin Lesboksen runoilija, kaikkia muita etevämpi

Lentäminen on niin vaikeaa, ettei kukaan lentäisi, ellei se olisi niin vaikeaa.

Ja jos ajatellaan loogisesti, niin kaikki tarinat ovat surullisia, koska lopussa kaikki kuolevat. On syntymä, parittelu ja kuolema.

Ihmiselle ylittämätöntä on hänen turhamaisuutensa tyydyttäminen. Mikään vamma ei koske häneen niin kuin turhamaisuutensa kokema kolaus.

En milloinkaan nähnyt niin kuin kun aamulla minä sinut. Niinkuin jokin ennenkuin herää sinun kasvosi puhdasnaamio. Kenties kaikkoat ja katoat sellaisena sinä. Sinua minä sinua aina.

Kaupunkilaiset ja nuoriso elävät toista aikaa, kaikki alle seitsemänkymmentävuotiaat. Sen ajan nimi on kiire. Joka on oman pään keksintö. Kärsimättömyydeksi sellaista pitäisi sanoa. Joka taas on sitä että ihmiset eivät malta kärsiä vaikka kyllä kannattaisi. Kärsimyksen jälkeen pienikin helpotus tuntuu hyvältä. Mutta kun kaikki on koko ajan helppoa, niin mikään ei oikeastaan tunnu helpolta.

Ministereinä pitäisi ainakin olla sellaisia jätkiä, että kun ne menee ensimmäistä päivää ministeriöön niin siellä on jo paskat valmiiksi housussa kaikilla virkamiehillä ylimmästä päälliköstä lähtien.

Voi Scarlett, sinä olet huono valehtelemaan! Niin, elämässä on nyt loistoa - eräänlaista. Siinähän vika juuri onkin. Entisissä ajoissa ei ollut loistoa, mutta niissä oli suloa, kauneutta, hiljaista taikaa.

Jotkut naiset eivät pysty sovittamaan suuria silmiä, suoraa nenää ja täyteläisiä huulia samaan päähän aivojen kanssa, jokin on liikaa. Aivot. Ne kutistetaan niin pieniksi, että päähän mahtuu paksut kiharat ja pitsimyssy.

Kuin myyrä hän kaivoi itselleen teitä hämärien teoriojen lävitse, ja kun päätä huimasi ja ruumis tuntui väsähtäneeltä rasittavan henkisen työn tähden, niin hän sanoi itsekseen: Hänen viimeinen toiveensa ei saa häätyä häpeään!

Kuulin radiosta, äiti sanoi, että hän ei koskaan elänyt yhdessä miesten kanssa. Pelkästään naisten. Niin, sanoin minä. Niin se kai oli. Onko sillä väliä? äiti kysyi. Ei, sanoin, se ei kuulu meille. Mahtoiko hänellä olla siitä jotain iloa? äiti sanoi. Toivotaan niin, sanoin. Ihminen saa niin kauhean harvoin mitään iloa rakkaudesta, äiti sanoi.

Myöhäisteollisessa sivilisaatiossa ihmisen ahdinko on muodostunut niin pahaksi että maailmanlopun visiot alkavat näyttää kiinnostavilta vaihtoehdoilta: globaalin katastrofin katseleminen sykähdyttää sivilisoituneen elämän surkastuttamaa ihmissydäntä

Jos minulla jokin tarkoitus oli niin se oli tämä, ei mikään, mitä pikilapset voisivat minulle antaa, tai Nubya. Ei ollut olemassa kohtaloa, kaikki ei menisi niin kuin oli tarkoitettu, minun piti luoda merkitykseni itse. Kantaa syyllisyyteni itse. Hitaasti laskin ylleni näkymättömyystaian, en suojataikaa, molempiin minulla ei ollut voimia. Minun pitäisi vain olla varovainen. Äänetön.

Kuljeskelen täällä. En kyllästy tähän. Eikä minun pitäisikään - tämä sopii minulle niin hyvin. Jumaloin tätä paikkaa. Minulla ei ole pienintäkään halua luopua tästä. -Teistä olisi siis mieluisaa elää täällä? -Luullakseni minusta olisi mieluisaa kuolla täällä.

Mutta Muumipappa oli kuullut, etteivät hattivatit riitele koskaan. Ne ovat luonteeltaan hiljaisia, ja niitä kiinnostaa vain päästä eteenpäin niin kauas kuin mahdollista. Mieluimmin aina taivaanrantaan tai maailmanloppuun saakka, mikä luultavasti merkitsee samaa.

Tuskan ahjossa kerran suli sydämeni kova ja hiljainen. Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli, ja itse kuolema takoi sen. Niin, elämä: aseellas raskaimmalla lyö, iske! Enää en murtua voi. Minun sydämeni helisee moukarin alla, mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.

Kuitenkin puhutaan alinomaa naisen luontaisesta heikkoudesta, niin kuin muka esteenä hänen oikeuksiinsa pääsemiselle. Kasvatettakoon poikaa yhtä typerästi ja ahdasmielisesti kuin naista, puristettakoon nuorukainen kureuumiin ja katsottakoon, kuinka pitkälle hänellä voimia ja terveyttä riittää.

Kolmannella kymmenellään hän oli ajoittain luonut katseen ystäviinsä ja tuntenut niin puhdasta, syvää tyytyväisyyttä, että oli toivonut maailman heidän ympärillään yksinkertaisesti lakkaavan olemasta, ettei kenenkään heistä tarvitsisi siirtyä eteenpäin siitä hetkestä, jossa kaikki oli tasapainossa ja hänen kiintymyksensä heitä kohtaan täydellistä. Mutta niin ei tietenkään koskaan käynyt: silmänräpäystä myöhemmin kaikki oli toisin, ja hetki haihtui vähin äänin.

Käskin kuuntelemaan. On niin että lapset eivät opi mitään kun vanhemmat koko ajan pelastavat, vartioivat ja kyselevät. Siis hengittävät niskaan. Kyllä lapsella pitää olla niitä hetkiä, jolloin melkein putoaa räystäältä taikka kaatuu nokkospuskaan taikka kivittää naapurin ikkunaan ja jää kiinni ja vanhemmat joutuvat maksamaan korvauksia ja sitten tulee ainakin arestia koska korvatillikkaakaan ei saa nykyisin antaa. Kaakaokielto vähintään ja televisio pois omasta huoneesta.

Mitä on rakkaus? Tarve tulla ulos itsestään. Ihminen on palvova eläin. Palvominen on itsensä uhraamista ja prostituoimista. Niin on kaikki rakkaus prostituutiota. Kaikista olennoista prostituoiduin on korkein olento, Jumala, koska hän on jokaisen yksilön ylin ystävä, koska hän on rakkauden yhteinen, ehtymätön lähde.

Eräs tuttu mies kysyi joskus, luinko sen lopulta loppuun asti. Hän arveli, ettei itse voisi lukea, koska "kokemus olisi niin masentava". Niin, luin kirjan ja menetin viikon yöunet. Mutta olen silti yhä tässä, voin hyvin. Juuri siksi juuri sellaiset kirjat on luettava. Tietäminen on vähintä, mitä voimme tehdä. Olemme sen velkaa.

Suomessa saa rahaa mihin tahansa kulttuuripaskaan niin paljon kun vaan kehtaa pyytää.

Mikään ei rohkaise niin kuin ensimmäinen rankaisematta jäänyt rikos.

Niin se käy.

Kun kaiket päivät oli vain mutta ja kuin kevätesikon keralla vain sinä ja olet kuullut on ja niin kuin kukkasille ei kenenkään puhe on niin pientä pientä on tämä

Asia on niin, että kun ihminen käy toisen kimppuun, se on sen jälkeen itse vapaaehtoisesti luopunut kaikista oikeuksistaan ja saa syyttää itseään, jos tulee kunnolla turpaan.

Jostain syystä en ole koskaan tullut toimeen hämähäkkien kanssa, jos ne ovat niin pieniä, ettei niiden kanssa voi puhua.

Surulliset eläimet. Koiria ei hellitellä niin kuin ei naisiakaan. Niitä on mahdotonta saada leikkimään ja riehaantumaan.

Jos joku uskaltaa sanoa, että EU on jossain asioissa täysin perseestä, niin se leimataan heti tyhmäksi ja takajunttilan jääräksi, joka ei ymmärrä mitään isoista kuvioista.

Jos ihmisellä ei koskaan ole aikaa jutella niitä näitä spurgun kanssa kadulla niin ei hänellä koskaan ole aikaa oppia tuntemaan itseään

En tunne enää ystäväni sydäntä. Vain luumunkukat yhä tuoksuvat niin kuin tuoksuivat kerran ennen.

Kiuru kohoaa kevään hohtavaan ilmaan niin riemukkaasti - Minä jään tänne yksin ja mieli painuksissa.

Ulkona alkaa sadella, pehmeästi. Minä kuuntelen. Käännän lampun seinään päin niin tulee hämärämpää.

Miekkani nostan, tämän miekan niin kauan omistamani: on vihdoinkin aika se singota taivasta päin.

Tänään minä tiedän sen. Sinua ei tule olemaan minulle. Ja minä kestän sen. Niin se on, nyt.

Hyvästit oli sanottu moneen kertaan, mutta aina haudattu toisiin sanoihin, eikä niitä lopulta ollut sanottu kertaakaan. Niin me tulemme tänne yhä uudelleen jäähyväiset askeliamme painaen. Ne ovat ikuisesti myöhässä ja poissa paikoiltaan: mennyt hetki, jota emme tunnistaneet silloin, kun se oli ulottuvilla, ja jonka aavetta emme siksi koskaan lakkaa kantamasta mukanamme.

Ihmisen tekemä sateliitti ei toki ollut kuu tai tähti eikä mikään muukaan taivaankappale, joka kulkee kiertoradallaan niin kauan, että se tuntuu meistä maalliseen aikaan sidotuista kuolevaisista ikuisuudelta. Se onnistui silti pysymään taivaalla jonkin aikaa ja liikkui taivaankappaleiden läheisyydessä ikään kuin se olisi koemielessä saanut luvan tulla niiden ylevään seuraan

Mä olen onnellinen. En koko ajan. En sillä tavalla niin kun monet ihmiset on, ne kasvaa turvallisessa kodissa ja käy koulua ja harrastaa ja menee naimisiin turvallisissa häissä saman kylän tytön kanssa ja niillä on oma pieni pesä. Oma kupla jossa ne on onnellisia. Mutta ne ei tiedä muusta. Mä en ole sillä tavalla kesto-onnellinen. Mieluummin mä olen onneton ja tiedän enemmän maailmasta.

Tämä on elämäni täydellisin päivä, ajattelen, ja sinä iltana tuntemamme ilo, tiedämme niin molemmat, tunne kun suutelen hänen niskaansa, ihminen joka olen haistaessani hänen hiuksiaan, katseet jotka toisiimme luomme, parvekkeen pöydälle lasketun oluen maku, se miten huulemme koskettavat toisiaan sillä hetkellä, sammuvan illan liekissä, se ei pääty koskaan vaikka mikään siitä ei ole läsnä enää huomenna.

Muistot ovat lepattavia varjoja, puolikkaita lauseita. Tiedän, että joskus polkua kehystivät talvi-illassa palavat lyhdyt, ja että kesällä joku juoksi täällä paljain jaloin ja nauroi. Valoisana iltana joku lämmitti saunaa ja ilma tuoksui savulta ja koivunlehdiltä. Kuulen viimeiset, väsyneet askeleet vastakkaiseen suuntaan ja maistan jäähyväisten kitkeryyden. Haistan tuomenkukkien tuoksun ja siihen solmitun lupauksen. Kymmeniä, satoja, tuhansia polkua pitkin kulkeneita. Niin monia ennen minua, ja viimein enää kaksi: ne, joiden jälkeen talvi on jäänyt yksin, eikä kukaan ole palannut sitä noutamaan.

Paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. Voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kuinka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. Tällaisella ilmalla taas on vaikea olla surullinen, vaikka kaikissa meissä olisikin hiven surua. Myös fysiologialla on omat vaikutuksensa. Jos varhaislapsuus on pelkkää fysiologiaa ja vanhuus sammuvan kojelaudan tuijottelua, välissä on sentään sävykkäämpiä jaksoja.

Pohjalla on vitun helppo olla jos ei ole koskaan pinnalla käynytkään, mutta jos on joskus ollut huipulla niin sitä muistoa hautoo lopun ikäänsä ja se katkeroittaa pikku hiljaa sisältä ja ulkoa. Lopulta se tappaa.

Taikka sitten saatan kuvitella että sinä tulet taloon enkä minä huomaa sinua, tunnen vain kun tartut minuun takaapäin ja hengityksesi kiristää niskani kananlihalle, ja sitten minä käännyn ja siinä sinä olet, tukevana kuin kivipylväs ja niin uskomattoman kauniina, kuin kesän tulvana talven sydämessä, lasipintaisena järvenä aavikon keskellä, jonakin juuri niin loistavana ja merkillisenä ettei sitä ole mahdollista pukea sanoiksi.

Pankaa mieleenne, hän sanoi, -minä pidän tuosta lapsukaisesta. Kaikki pitävät, mutta on sellaisiakin, jotka eivät pidä. Minä pidän. Pidän tuosta lapsukaisesta vilpittömästi. Olen herkkätunteinen ihminen, siitä se johtuu. Täytyy olla herkkätunteinen osatakseen antaa hänelle arvoa: vähän niin kuin runoilija. Mutta sanonpa teille totuuden. Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.

Vaikk' oot kallis, armahin, mulle, kunnia kuitenkin kalliimpi on.' Se on varsin sattuvasti sanottu, eikö olekin? Ainakin paremmin kuin mitä pystyisin itse keksimään tällä hetkellä. Sillä minä rakastan sinua, Scarlett, huolimatta siitä, mitä sanoin sinulle sinä iltana vain kuukausi sitten porraspylväikössä istuessamme." Rhettin venyttävä ääni oli hyväilevä, ja hänen kätensä, lämpimät, voimakkaat kädet, liukuivat ylös pitkin Scarlettin paljaita käsivarsia. "Rakastan sinua siksi, että olemme niin samanlaiset, luopioita molemmat ja itsekkäitä heittiöitä. Me emme kumpikaan välitä vähääkään siitä, vaikka koko maailma syöksyisi hornan kitaan, kunhan oma olomme vain on turvattu ja mukava.

Nainen, joka ei halua naimisiin! No johan pomppasi! Ainoa mahdollinen selitys: hän on HERMAFRODIITTI. NIIN, NIIN!! Ei kenties ole kummallista, että joku pöpi sterilisaation puolesta puhuva professori kirjoitti näin 30-luvulla, tai edes se, että joku kynäilijä/pallopää popularisoi nämä teoriat joitakin vuosikymmeniä myöhemmin!! KUMMALLISTA TÄSSÄ ON SE, ETTÄ ERÄS HILPEÄ SETÄMIESPOPPOO VUONNA 1965 INSPIROITUI TÄSTÄ NIIN VALTAVASTI, ETTÄ ONNISTUI VIEMÄÄN LÄPI HAUDAN AVAUKSEN!

Mutta onko mitään niin itsepäistä kuin nuoruus? Onko mitään niin sokeata kuin kokemattomuus? Molemmat vakuuttivat, että oli jo tarpeeksi suuri ilo saada katsoa herra Rochesteria, katselipa hän minua tai ei ja ne lisäsivät: "Kiiruhda! Kiiruhda! Ole hänen kanssaan silloin kuin voit, sillä jo muutaman päivän tai korkeintaan muutaman viikon kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi!" Sitten tukahdutin mielessäni heräävän kauhun tunteen, jota en halunnut omaksua enkä vaalia, ja riensin eteenpäin.

Kirjailija on nimittäin tunnepitoinen otus, herkkä, hullu, kateellinen, katkera, surkea, hyljätty, korska, kerska, jne. Eikä syyttä. Kirjoittakaapa parikymmentä kirjaa, niin ette ole enää se sama nuori kaunis ihminen kuin joskus 25 vuotta sitten...

Suomalaisessa rasistikeskustelussa ollaan niin saatanan hysteerisiä, että jos joku edes uskaltaa ääneen epäillä että ulkomaalainenkin voisi olla laiska tai rikollinen eikä pelkästään hurmaava, niin hirveä huuto ja rasistiksi syytteleminen alkaa välittömästi.

Ja äkkiä tulee taas niin suuri rauha mieleen. Katkeruus sulaa yleväksi suuruuden tunteeksi. Tuska ja ahdistus hälvenee. Näen selittämättömän, salamyhkäisen yksilöllisyyden hehkuvana virtana pulppuavan jokaisen ihmisen kuoressa. Sitä ympäröi aineen tekojen, tottumusten, velvollisuuksien, tyytymättömyyden, masennuksen, pelon ja vihan kuori. Mutta jossakin se pulppuaa ihmisolemuksen salaisista uumenista. Ja ihmeellisenä, epäolevaisena hetkenä ihminen tajuaa suuren elämänkokonaisuuden. Tuollainen häviävä hetki on kokonaisen elämän arvoinen.

Nuori tyttö, mörkö, hirviö, taiteen murhaaja. Nuori tyttö niin kuin hän todellisuudessa on. Pieni hölmö ja pikku paskiainen; kertakaikkisen typeryyden ja kertakaikkisen turmeltuneisuuden sekoitus. Nuoressa tytössä on kaikki sakilaisen ja koulupojan viheliäiset piirteet.

Mulle on kaikkein tärkeintä elämässä se, että mä voin katsoa itseäni aamulla peilistä silmästä silmään. Millään muulla ei ole väliä, ei rahalla, ei naisilla, ei maineella. Niin kauan, kun mä voin olla ylpeä itsestäni, mulla on elämässä kaikki mitä mä tarvitsen seuraavaa päivää varten.

Vaikka kaikki opiskeleminen on (tai ainakin tuntuu olevan) paskan jauhamista, niin silti henkisten asioiden miettiminen aivan kuin syventää lukiolaislikan mieltä ja henkisten propleemien ratkominen tuo naisen kasvoille kärsineen ihmisen henkeistyneen silmäluonnin, joka miellyttää ylipäänsä helvetisti fiksuja miehiä.

Merihevoset säikähtivät ja lähtivät pillastuneina karkuun. Ne syöksyivät hänen ohitseen silmät renkaina ja harja aaltoillen kuin vesi, kaviot rummuttivat pakokauhua, mutta jotenkin oli silti selvää, että tämä oli vain leikkiä. Muumipeikko tiesi, että ne leikkivät pelästymistä ja nauttivat siitä, mutta hän ei tiennyt, pitäisikö hänen taputtaa käpäliään vai rauhoittaa niitä. Hän oli jälleen vain pieni ja paksu ja kömpelö, ja juuri kun ne nelistivät hänen ohitseen mereen, hän huusi: Te olette niin kauniita! Te olette niin kauniita! Älkää menkö minun luotani! Vesi pärskähti korkealle , viimeinen sateenkaari vaipui alas, ranta oli jälleen tyhjä.

Oli vielä paikkoja ja asioita jotka halusin nähdä ja kokea, eikä minulla ollut mitään syytä antaa periksi ja jättää niitä elämättä, kun kerran kondistakin vielä riitti. Olin vain istunut alas liian pitkäksi aikaa, harhautunut miettimään epäoleellisuuksia ja kadottanut siten punaisen langan. Niin yksinkertaista se joskus on.

‎...minun mielestäni nykyinen teatteri vain pelkkää rutiinia, ennakkoluuloa. Kun esirippu nousee ja nuo suuret kyvyt, pyhän taiteen papit ja papittaret, esittävät kolmiseinäisessä huoneessa iltavalaistuksessa miten ihmiset syövät, juovat, rakastavat, kävelevät, miten kantavat pukuaan, kun he halpahintaisista kuvaelmista ja korulauseista koettavat onkia esiin moraalia — pientä, helppotajuista, kotioloissa tarvittavaa moraalia, kun minulle tuhansien eri muunnosten muodossa tarjotaan aina vain yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, yhtä ja samaa — niin minä juoksen pakoon, juoksen pakoon kuin Maupassant Eiffel-tornia, joka pusersi hänen aivojaan lattaudellaan.

Rakkaudessa niin kuin lähes kaikissa ihmisten välisissä asioissa sydänten sopu syntyy väärinymmärryksestä. Tämä väärinymmärrys on nautinto. Mies karjuu: >>Oi enkelini!>> Nainen kujertaa: >>Mamma! Mamma!>> Ja nämä kaksi typerysstä ovat vakuuttuneita että he ajattelevat samoin. Ylikäymätön kuilu - yhteydettömyys - jää ylitse käymättä.

Jos teitä potkitaan ja arvostellaan, muistakaa, että niin tehdään usein siitä syystä, että potkija saa siitä tietynlaista tärkeyden tunnetta. Se merkitsee monesti, että saatte aikaan jotakin ja olette huomion arvoinen. Useat ihmiset saavat raakaa tyydytystä siitä, että loukkaavat niitä, jotka ovat sivistyneempiä kuin he tai menestyvät paremmin.

Mitä hyötyä meille yleensä on koko Kiasmasta? Mä takaan sen, että jos mä väännän kunnon maissipaskat kattilaan ja lyön siihen propellin pystyyn ja vien sen yöllä salaa Kiasman näyttelyyn jonkun feministilesbotaiteilijan nimellä, niin siellä on helsinkiläiset taidekriitikot seuraavana päivänä lääpällään kehumassa että onpa uskomattoman hienoa taidetta.

Jollei muu niin sattuma suojaa. Yhtälailla kuin parittelevat perhoset tuulelta ja ihmisten jaloilta se suojaa meidätkin vaikka tekojemme vuoksi olemmekin vähempiarvoisia kuin ne. Perhoset parittelevat tunnin ja ylikin ja ihme on etteivät ne tallaannu, ihme on etteivät linnut niitä syö tai tuuli vie vaikka tuulee tai sade piiskaa niitä pilalle tai erilleen vaikka sataa. Ne värisevät mutta pysyvät kiinni toisissaan ja ruohonkorressa. Sattuma ei tee eroa. Aina jokin onnistuu. Perhoset ovat lisääntyneet. Voi muutenkin käydä hyvin. Alakuloisuus, epätoivo, lepatus mielessä ei muuta mitään pahemmaksi. Ei mikään ole niin hirveän merkityksellistä. Ei mikään. Kun sen oppii on helpompi olipa sitä mieltä tai ei.

Vaikka koko maailma vihaisi sinua ja pitäisi sinua pahana, mutta omatuntosi hyväksyisi sinut ja vapauttaisi sinut syytöksistä, et olisi vailla ystävää." "En, tiedän että voisin hyväksyä itseni, mutta se ei riitä! Jos muut eivät rakasta minua, kuolen mieluummin kuin elän - en jaksa kestää yksinäisyyttä ja vihaa, Helen. Katsohan, saadakseni osakseni hiukan rakkautta sinun tai neiti Templen tai jonkun muun rakastamani ihmisen taholta antaisin mielelläni vaikka katkaista käteni, tai antautuisin härän puskettavaksi, tai asettuisin seisomaan potkivan hevosen taakse, niin että se voisi iskeä kavioillaan rintaani -" "Vaikene jo, Jane, sinulla on liian suuret luulot ihmisten rakkaudesta. Olet liian kiihkeä, liian raju. - -

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. Sen, mitä näemme, lävistää se mitä on nähty. Muistin maisema on yksityinen ja näkymätön. Kaikella aineella on massa, kaikki aine vie tilaa. Onko muistilla massa? Vievätkö muistomme tilaa? Silti ne tungeskelevat sisällämme niin väkivahvoina, niin värikkäinä, niin raskaina, niin sietämättöminä ja niin vaikeasta karkotettavina. Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi. Aikaulottuvuus, jota ei nähdä, on ihmisen tärkein ulottuvuus. Ihminen ei ole, hän tapahtuu.

Keskellä Evon suuria metsiä Lauri Lusi seisoi eksyneenä. Kun hän tajusi kerta kaikkiaan olevansa tietymättömissä, hänen mielensä tuli häneen takaisin kaikkialta maailmasta. Pois kuun valloituksesta, pois kylmästä sodasta, pois valtakuntien ja puolueitten ristiriidoista, pois yliopistoista, pois keittiöistä ja makuuhuoneista, vaatekaapeista ja ruokakaupoista. Hän tuli metsään takaisin ja tajusi miten valtavan osan hänen ajattelustaan ja olemisestaan historiat, yhteiskuntatieteet, isänmaat ja äidinkielet ja yhteiset moraalikäsitykset ja suggestiiviset käyttäytymistavat, ilmeet ja asennot olivat vallanneet. Hän tunsi itsensä puiden korkuiseksi - jalat ulottuivat maahan ja elämänvoima virtasi turhasta tyhjentyneeseen päähän asti. Niin hän seisoi keskellä metsää ja huusi, ja huutaessaan hän tajusi, että hän on niin kuin erämaan karhu, että kukaan ei koskaan tule häntä kuulemaan mutta hän voi kuunnella kaikkia ja ketä tahansa. Että kukaan ei kenties koskaan voi häntä rakastaa - mutta hän rakastaa jokaista ja ketä tahansa. Hän katsoi puita ja sanoi itselleen, että niin kuin puu yksin seisoo ja tavoittelee taivasta, niin on tämä Lauri tässä. Ikuisesti yksin metsässä, rakastamassa kaikkia ilman kenenkään apua.

- - Pitäydyn mieluummin Leo Leiken sanoissa: "Meri on tyyni. Sen peili on kirkas, aurinko häikäisee. En odota mitään. Kaikki on tässä, kaikki kulkee rataansa. Ei muutoksia näköpiirissä. Tyyntä." Niin on hyvä elää. Niin on ainakin parempi nukkua. Kolme minuuttia myöhemmin VS: Älä odota siltä liikaa, Emmi. Leppoisa merenkäynti vaatii siihen sopeutuvan yksilön. Jotkut kokevat tyynen sisäisenä rauhana, jotkut jatkuvana lamana.

Hänen olisi nimittäin käynyt huonosti, tämän Pavel Ivanovin. Hän olisi katsonut ulos kapselin ikkunasta, nähnyt Australian allaan, alkanut ajatella ja kaikki olisi ollut pilalla sillä samalla hetkellä. Hän olisi saanutr paniikkikohtauksen. Hän olisi muuttunut taakaksi, kuolleeksi painoksi, vaaraksi muille, ja niin luukku olisi avautunutja runoilija viskattu ulos aluksesta, yksin painottomaan avaruuteen omien painavien ajatustensa kanssa.

Tiedän että minun olisi pitänyt olla kiitollinen rouva Guinealle, mutta minä en pystynyt tuntemaan yhtään mitään. Jos rouva Guinea olisi antanut minulle matkalipun Eurooppaan tai maailmanympäripurjehdukselle, sillä ei olisi ollut minulle pienintäkään eroa, sillä istuin minä missä tahansa – laivan kannella tai katukahvilassa Pariisissa tai Bangkokissa – niin olisin kuitenkin istunut saman lasikellon alla hengittäen sisään omaa kitkerää ilmaani.

Kumppanukset painivat kotvasen, ja kävi niin kuin luonto säätää, he väsyivät ja hellittivät otteensa. Mikään uskonto tai oppi ei tästä suurestikaan kostunut, kukaan leski ei tullut autetuksi eikä kansantulo lisääntynyt, ei saavutettu moraalista voittoa eikä muutakaan voittoa, koska luomakunta ei tunne mitään ehdotonta tai lopullista voittoa, ja ihmisellä ei ole mitään varmaa tietoa, ei edes aavistustakaan siitä, mitä hänen oikeastaan pitäisi voittaa.

Ahdistus on niin yleinen olotila, että siihen on jopa keksitty lääkkeitä. On vahingollista, että ahdistus pyritään poistamaan lääkkeillä, sillä silloin ei päästä käsiksi parantavaan prosessiin, joka vaatii tunteiden läpikäymistä. Näin emme pääse toipumisessa alkua pidemmälle, vaan ihmisistä tulee vain tunteettomia möhkäleitä, jotka kulkevat päivästä toiseen suorittaen välttämättömät velvollisuutensa. Tosin heitä ei ahdista. Ahdistusta ei kannata pelätä. Sitä kannattaa kuunnella.

Kioskimiehen parhain tuntomerkki on, että hän istuu kaiket päivät kioskilla, juo pilsneriä tai muita virvoitusjuomia ja venyy kaiteeseen nojaten ja liikennettä tarkkaillen aamuvarhaisesta iltamyöhään vartiopaikallaan. Tupakka lerpottaa alaspäin hänen suupielessään ja lakki on silmillä. Ystäviään hän tervehtii nostamalla etusormensa pystyyn tai huutamalla: - Minnepä nyt menet? Jos hänellä on joku työhomma, niin se on totisesti leipävirka, vastenmielinen välttämättömyys varsinaisen kutsumustehtävän ohella.

No", sanoi Mummo katsoen häntä tutkivasti kasvoihin, "mikä Tarassa on hullusti? Mitä sinä salailet?" Scarlett katsoi teräviin vanhoihin silmiin ja näki, että hän voisi kertoa totuuden kyynelittä. Ei kukaan voinut itkeä Fointainen Mummon seurassa ilman hänen nimenomaista lupaansa. "Äiti on kuollut", sanoi Scarlett soinnuttomasti. Hänen käsivarrellaan olevan käden ote tiukkeni, kunnes se nipisti, ja keltaisten silmien ryppyiset luomet värähtivät. "Jenkitkö hänet tappoivat?" "Hän kuoli lavantautiin. Kuoli - päivää ennenkuin minä tulin kotiin." "Älä ajattele sitä", sanoi Mummo ankarasti, ja Scarlett näki hänen nielaisevan. "Entä isäsi?" "Isä - isä ei ole entisellään." "Mitä tarkoita? Anna kuulua. Onko hän sairas?" "Järkytys - hän on niin kummallinen - hän ei ole -" "Älä käytä minulle puhuessasi sellaisia sanontoja kuin että hän ei ole entisellään. Tarkoitatko, että hän on mennyt sekaisin päästään?" Oli helpottavaa kuulla totuus noin peittelemättömänä. Miten kiltti Mummo Fontaine olikaan, kun ei osoittanut sellaista myötätuntoa, joka olisi pannut itkemään.

Järvi tyyntyy hiljalleen. On rauhaisaa, hyönteiset vain surisevat kuusissa. On kuin suuri käsi sivelisi viileän pehmeästi maata, että se nukkuisi. Auringon viimeiset säteet valaisevat kirkon ristiä, punaisia tiilikattoja ja valkeiksi maalattuja talonseiniä. Jossakin ikkunassa leimahtelee niin kuin sisällä olisi tuli irti. Tuolla alhaalla he elävät, riemuitsevat ja kärsivät, riitelevät kansantulosta, kunniasta ja arvojärjestyksestä, siellä he juoruavat, kadehtivat ja rakastavat. Pieni soma asutuskeskus, joka häviää näkyvistä kun nostaa käden sen eteen.

Hyvästelin lapset. Kyllä sanon, että on haikeampaa jättää pikkuisia ihmisiä kuin aikuisia ihmisiä. Vaikka omat nurkat jo houkuttavat, niin lapsissa ei haluaisi luopua niitten perusrakennusmateriaalista. Joka on ilo. Lapsissa ei ole sellaista velvollisuuksien ja väsymyksen aiheuttamaa kumaruutta vaan niille tämä maailma on joka päivä uusi, eikä se pelota tai ahdista niitä. Ne tahtovat oppia ja touhuta, niitä ei kyllästytä kuin aikuisten kysymykset, että onko niillä lautanen tyhjä, oletko pissinyt, onko tarpeeksi päällä ja muistutukset kotiintuloajoista.

Tuntuu omituiselta, että eronhetkellä ihminen tahtoo olla hyvissä välissä kaikkien kanssa, koskipa ero sitten ajallista tai ijankaikkista hetkeä. Se on sellainen puolisivistyneen ihmisen heikkous, kun hän luulee näillä loppuanteeksipyynnöillään korvaavansa kaikki aikaisemmat ajatukset, puheet ja teot, ja se valtaa eronhetkellä mielen ja kielen. Jos sattuisi niinkuin kuolemaankin, sanottaisiin: "hän kuoli niin kauniisti ja sovussa kaikkien kanssa." - Epäilen muuten, olisiko kuolijasta ollut epäsovun tekijääkään, ja mitä kuolon kauneuteen tulee, muistin karhun, joka ei pyydä keneltäkään anteeksi ja kuolee sentään kauniisti.

Viikkokausia on teerien kuherrus väreillyt rämeillä ja lammenjäillä, väreillyt yhtä kevytmielisesti kuin auringon lämmittämä ilma jokiahteilla tai latojen pärekatoilla jäkkiheinäisen niityn reunassa. Sillä keväthän nyt on, koivuilla hennonvihreät harsot ja kuulaat illat täynnä käen kukuntaa. Luhdalta kuovin huuto, salojärveltä telkän narahdus. Yksi lämmin sade, niin jopa korpilahdekkeet tulvahtaisivat täyteen muuraimen valkeita kukkia. Ja mahla alkaa virrata metsän puissa, sehän tiedetään. Kylmän talven ne ovat jäisinä nököttäneet kankailla, nyt alkaa elämä. Vesi ja mainiot ravintoaineet kiertelevät suurten petäjäin suonissa.

Kuinka kauan kestää oppia tuntemaan toinen? Onko se edes mahdollista? Tai tarpeellista? Tunsinko edes itseäni kokonaan, vai kuvittelinko vain tiselleni ominaisuuksia, joita kohti yritin pyrkiä? Ehkä. Mitä todelliset ominaisuuteni olivat? Humahdin kysymyksineni kummalliseen tyhjyyteen. Mikä minä olin, jos en edes itse tuntenut itseäni? Tunsin olevani jatkuvassa muutoksen myllyssä, jauhautuvani pieniksi osiksi, sirpaloitunut ja hajallaan pitkin itseäni. Tämä minä, jonka nyt tunsin, ei ollut se jonka halusin tuntea. Halusin visusti kätkeä tämän rääpäleen, halusin olla taas oma itseni. Vakuutin itselleni, että olin upea ja ihana, mutta sillä rääpäleellä oli niin läpitunkeva ääni.

Ennen vanhaan vain kirkko oli ihmisten mahtava tuomari, ja jokainen tiesi olevansa syntinen. Nyt pitää syntisen tuomita toinen syntinen, jotta kaikki arvot eivät rappeutuisi anarkiaksi, eikä veli enää voi vain itkeä veljen kanssa, vaan hänen on sanottava tälle: "Olet tehnyt väärin." Ja jos ennen vain pappismiehen asu erottui muista jotenkin epäinhimillisenä, ja jopa univormussa ja virkapuvussakin oli silloin vielä jotakin siviilimäistä, niin sittemmin, kun uskon suuri suvaitsemattomuus oli mennyttä, piti maallisen virka-asu nostaa taivaallisen sijaan ja yhteiskunnan piti jakautua maallisiin hierarkioihin ja univormuihin ja kohottaa absoluuttisuuteen uskon sijasta. Ja koska romantiikkaa aina on juuri se että maallinen kohotetaan absoluuttiseksi, niin tämän aikakauden varsinaista aitoa romantiikkaa on univormuromantiikka, ikään kuin olisi olemassa ylimaallinen ja yliajallinen univormun aate, jota ei ole ja joka silti on niin voimallinen että se saa ihmisen valtaansa paljon voimakkaammin kuin mikään maallinen ammatti tai kutsumus konsanaan, se on ei-olemassaoleva ja silti niin voimakas aate, että se tekee univormunkantajasta univormun riivaamaan, vaikka hän ei koskaan ole ammatti-ihminen siviilien tarkoittamassa mielessä; ja näin on koska univormun kantaja syvästi tiedostaa että juuri hän parhaiten edustaa oman aikansa varsinaista elämänmuotoa ja siten myös turvaa oman elämänsä.

Istahdan penkille ja katselen suuren nurmikentän yli. Viereisellä penkillä istuu mies ja nainen, jotka juovat olutta. He puhuvat sammaltaen hyvistä tavoista. Vilkuilen heitä. Kohta heidän sydämensä pysähtyvät, kohta heidän sydämensä makaavat rinnassa liikkumattomina kuin kivet. Yhtäkkiä kokonainen lukioluokka hölkkää ohitse. Kärjessä tulevat luokan selvästi urheilullisimmat pojat. Vähän jäljempänä tulee selvästi parhaimman näköinen tyttö. Näen hänet makaamassa elottomana ruumiinavauspöydällä. Nyt ruumiinavaajat tulevat veitsineen ja sahoineen ja porakoneineen ja lokit kirkuvat. Menen kukkakauppaan ja ostan orkidean. Isot valkoiset kukat, joissa on vaaleanpunaista keskellä. - - - Ajattelen vertani, miten se täyttää koko ruumiini, ja luen venezuelalaisesta miehestä, joka heräsi eloon kun hänelle tehtiin ruumiinavausta. Carlos Camejo. 33 vuotta. Ulvon lattialla. En tiedä mikä vuodenaika on, se vaihtelee päivästä toiseen. Päälakeni keskellä on hius, joka on muita paksumpi, se paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua köydeksi. Puhelin soi, siellä on äiti, en tiedä mikä vuodenaika on, en vastaa. Köysi paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua puuksi. - - - Lapset päiväkodin pihalla. Heidän värikkäitä pipojaan peittää ohut, lähes näkymätön pöly. Kaiken sen pöly, mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen tässä perkeleen maailmassa, nöyryytyksen, nälän, kärsimyksen, sairauksien, kaiken sen pirun kidutuksen jota oikeasti tapahtuu koko ajan, se ei ole mitään elokuvaa tai kirjan tarinaa, se on täyttä totta, ihmiset huutavat koko ajan, tuska on niin hirvittävän sietämätön, pelko on niin helvetin sietämätön ja kauhea. Sähkökaapissa on juliste ja siinä teksti: Get laid or die tryin'. Sadan vuoden päästä kaikki tämä on poissa. Ainoa mikä on vielä pystyssä, ajattelen, ovat kirkot.