The Niin Quotes

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

- Tiedätkö mitä, Melker-setä? Jos et kerta osaa kirjoittaa niin, että minä ymmärrän, voit yhtä hyvin lopettaa.

Jokaisen ihmisen pitäisi vähintään kerran elämässään jäädä ilman vaihtoehtoja, niin minä ajattelen, koska silloin sitä luulee tulevansa hulluksi. Vaan nyt minä tiedän, ettei se ole lainkaan vaarallista.

Silloin tällöin elämässä käy niin onnellisesti, ettei ihminen ehdi pystyttää suojuksiaan ja paljastaakin vahingossa itsensä, ja sellaisesta voi seurata esimerkiksi ystävyys.

Älä pyri siihen, että kaikki tapahtuisi kuten haluat, vaan halua kaiken tapahtuvan niin kuin se tapahtuu. Silloin elämäsi on tasaista virtaa.

Kevät niin onnen omiaan tekemään meistä rakkaita kun puut joita halata & Makaan ruoholla kaskaat sirittävät rakentavat pesää korviini

Niin. Riihen taka ne aina häviää... Riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään... Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön... Mihinkä kullonkin mennään...

Ei ole niin väliä, ketä rakastaa, kunhan rakastaa.

En milloinkaan nähnyt niin kuin kun aamulla minä sinut. Niinkuin jokin ennenkuin herää sinun kasvosi puhdasnaamio. Kenties kaikkoat ja katoat sellaisena sinä. Sinua minä sinua aina.

-Kuinka kauan sinä odotat minua? -Niin kauan kuin on tarvis. En välitä siitä mitä isäni sanoo. -Entä jos joudun olemaan täällä, kunnes tulen vanhaksi ja hiukseni harmaantuvat? -Sitten tuon sinulle kävelykepin

Kaupunkilaiset ja nuoriso elävät toista aikaa, kaikki alle seitsemänkymmentävuotiaat. Sen ajan nimi on kiire. Joka on oman pään keksintö. Kärsimättömyydeksi sellaista pitäisi sanoa. Joka taas on sitä että ihmiset eivät malta kärsiä vaikka kyllä kannattaisi. Kärsimyksen jälkeen pienikin helpotus tuntuu hyvältä. Mutta kun kaikki on koko ajan helppoa, niin mikään ei oikeastaan tunnu helpolta.

Mutta Muumipappa oli kuullut, etteivät hattivatit riitele koskaan. Ne ovat luonteeltaan hiljaisia, ja niitä kiinnostaa vain päästä eteenpäin niin kauas kuin mahdollista. Mieluimmin aina taivaanrantaan tai maailmanloppuun saakka, mikä luultavasti merkitsee samaa.

Älä vaikene erheellisestä säälistä ja hellyydestä häntä kohtaan, sillä usko minua, Hester, vaikka hänen pitäisi laskeutua alas ylhäisestä asemasta ja seistä tuossa vierelläsi häpeäsi jalustalla, niin parempi sekin kuin salassa kantaa syyllistä sydäntä läpi koko elämän.

Olkoon niin, olkoon niin, mutta mikä teidän käsityksenne mukaan on elämän palautumista entiselleen?" "Uudet filmit elokuvateattereissa.

Sensein sanoja lainatakseni "jokainen päivä tulee elää niin, että illalla on hyvä vaikka kuolla".

Ja jos ajatellaan loogisesti, niin kaikki tarinat ovat surullisia, koska lopussa kaikki kuolevat. On syntymä, parittelu ja kuolema.

Ihmiselle ylittämätöntä on hänen turhamaisuutensa tyydyttäminen. Mikään vamma ei koske häneen niin kuin turhamaisuutensa kokema kolaus.

Jotta kaikki olisi mahdollisimman vittumaista ja vaikeaa, niin yrittäminenkin on Suomessa varmuuden vuoksi täysin kriminalisoitu.

Lentäminen on niin vaikeaa, ettei kukaan lentäisi, ellei se olisi niin vaikeaa.

Kaikki on surullista, haluaisin sinut lopuksi elämää, niin vähäksi aikaa.

Ei kukaan ole niin ahne vapaapaikoille kuin miljoonien omistajat.

Jostain syystä en ole koskaan tullut toimeen hämähäkkien kanssa, jos ne ovat niin pieniä, ettei niiden kanssa voi puhua.

Ei mitään niin rakastaa, vihata saata kuin omaa kansaa ja maata. Se peilinä julistaa voimas ja vikas. Ja se molemmista on miljoonarikas.

Jos et keksi mitä tekisit, niin ole kiltisti. (Auringonvalo, tässä olen, s. 217)

Kun kuuluu kaikille, ei kuulu kenellekään", hän muistuttaa. "Tiedän." "Tiedätkö?" "Kyllä. Niin haluankin sen olevan.

Kohta se kysyy kireästi miksi minä aina puhun niin räävisti ja rumasti. Kun olen niin nätti ja pehmeä. Ihmisten pitää nääs muistuttaa omaa kieltään.

Pidä kaksinkertaista kirjanpitoa hetkistä, joina olet sinut itsesi kanssa. (s. 23)

Jos yritän saada kaiken entiselleen, niin minusta itsestänikin tulee samanlainen kuin ennen. Alan taas pelätä.

Kuitenkin puhutaan alinomaa naisen luontaisesta heikkoudesta, niin kuin muka esteenä hänen oikeuksiinsa pääsemiselle. Kasvatettakoon poikaa yhtä typerästi ja ahdasmielisesti kuin naista, puristettakoon nuorukainen kureuumiin ja katsottakoon, kuinka pitkälle hänellä voimia ja terveyttä riittää.

Ministereinä pitäisi ainakin olla sellaisia jätkiä, että kun ne menee ensimmäistä päivää ministeriöön niin siellä on jo paskat valmiiksi housussa kaikilla virkamiehillä ylimmästä päälliköstä lähtien.

Voi Scarlett, sinä olet huono valehtelemaan! Niin, elämässä on nyt loistoa - eräänlaista. Siinähän vika juuri onkin. Entisissä ajoissa ei ollut loistoa, mutta niissä oli suloa, kauneutta, hiljaista taikaa.

Jotkut naiset eivät pysty sovittamaan suuria silmiä, suoraa nenää ja täyteläisiä huulia samaan päähän aivojen kanssa, jokin on liikaa. Aivot. Ne kutistetaan niin pieniksi, että päähän mahtuu paksut kiharat ja pitsimyssy.

Kuin myyrä hän kaivoi itselleen teitä hämärien teoriojen lävitse, ja kun päätä huimasi ja ruumis tuntui väsähtäneeltä rasittavan henkisen työn tähden, niin hän sanoi itsekseen: Hänen viimeinen toiveensa ei saa häätyä häpeään!

Kuulin radiosta, äiti sanoi, että hän ei koskaan elänyt yhdessä miesten kanssa. Pelkästään naisten. Niin, sanoin minä. Niin se kai oli. Onko sillä väliä? äiti kysyi. Ei, sanoin, se ei kuulu meille. Mahtoiko hänellä olla siitä jotain iloa? äiti sanoi. Toivotaan niin, sanoin. Ihminen saa niin kauhean harvoin mitään iloa rakkaudesta, äiti sanoi.

Käskin kuuntelemaan. On niin että lapset eivät opi mitään kun vanhemmat koko ajan pelastavat, vartioivat ja kyselevät. Siis hengittävät niskaan. Kyllä lapsella pitää olla niitä hetkiä, jolloin melkein putoaa räystäältä taikka kaatuu nokkospuskaan taikka kivittää naapurin ikkunaan ja jää kiinni ja vanhemmat joutuvat maksamaan korvauksia ja sitten tulee ainakin arestia koska korvatillikkaakaan ei saa nykyisin antaa. Kaakaokielto vähintään ja televisio pois omasta huoneesta.

Myöhäisteollisessa sivilisaatiossa ihmisen ahdinko on muodostunut niin pahaksi että maailmanlopun visiot alkavat näyttää kiinnostavilta vaihtoehdoilta: globaalin katastrofin katseleminen sykähdyttää sivilisoituneen elämän surkastuttamaa ihmissydäntä

Jos minulla jokin tarkoitus oli niin se oli tämä, ei mikään, mitä pikilapset voisivat minulle antaa, tai Nubya. Ei ollut olemassa kohtaloa, kaikki ei menisi niin kuin oli tarkoitettu, minun piti luoda merkitykseni itse. Kantaa syyllisyyteni itse. Hitaasti laskin ylleni näkymättömyystaian, en suojataikaa, molempiin minulla ei ollut voimia. Minun pitäisi vain olla varovainen. Äänetön.

Kuljeskelen täällä. En kyllästy tähän. Eikä minun pitäisikään - tämä sopii minulle niin hyvin. Jumaloin tätä paikkaa. Minulla ei ole pienintäkään halua luopua tästä. -Teistä olisi siis mieluisaa elää täällä? -Luullakseni minusta olisi mieluisaa kuolla täällä.

Tuskan ahjossa kerran suli sydämeni kova ja hiljainen. Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli, ja itse kuolema takoi sen. Niin, elämä: aseellas raskaimmalla lyö, iske! Enää en murtua voi. Minun sydämeni helisee moukarin alla, mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.

Tämä on elämäni täydellisin päivä, ajattelen, ja sinä iltana tuntemamme ilo, tiedämme niin molemmat, tunne kun suutelen hänen niskaansa, ihminen joka olen haistaessani hänen hiuksiaan, katseet jotka toisiimme luomme, parvekkeen pöydälle lasketun oluen maku, se miten huulemme koskettavat toisiaan sillä hetkellä, sammuvan illan liekissä, se ei pääty koskaan vaikka mikään siitä ei ole läsnä enää huomenna.

Taikka sitten saatan kuvitella että sinä tulet taloon enkä minä huomaa sinua, tunnen vain kun tartut minuun takaapäin ja hengityksesi kiristää niskani kananlihalle, ja sitten minä käännyn ja siinä sinä olet, tukevana kuin kivipylväs ja niin uskomattoman kauniina, kuin kesän tulvana talven sydämessä, lasipintaisena järvenä aavikon keskellä, jonakin juuri niin loistavana ja merkillisenä ettei sitä ole mahdollista pukea sanoiksi.

Kolmannella kymmenellään hän oli ajoittain luonut katseen ystäviinsä ja tuntenut niin puhdasta, syvää tyytyväisyyttä, että oli toivonut maailman heidän ympärillään yksinkertaisesti lakkaavan olemasta, ettei kenenkään heistä tarvitsisi siirtyä eteenpäin siitä hetkestä, jossa kaikki oli tasapainossa ja hänen kiintymyksensä heitä kohtaan täydellistä. Mutta niin ei tietenkään koskaan käynyt: silmänräpäystä myöhemmin kaikki oli toisin, ja hetki haihtui vähin äänin.

Sitten hän kysyi Vanhalalta virallisen tärkeällä äänellä: – Korpraali Vanhala. Oletteko te lammas vai suomalainen sotamies? – Minä olen mailman paras metsätaistelija, hihi… – Niinpä niin. Honkajoki huokasi muka surkean alistuvasti. – Yksi toivo minulla vielä on. Kunpa sota loppuisi ja pääsisi isoon taloon sonniksi.

Mitä on rakkaus? Tarve tulla ulos itsestään. Ihminen on palvova eläin. Palvominen on itsensä uhraamista ja prostituoimista. Niin on kaikki rakkaus prostituutiota. Kaikista olennoista prostituoiduin on korkein olento, Jumala, koska hän on jokaisen yksilön ylin ystävä, koska hän on rakkauden yhteinen, ehtymätön lähde.

Eräs tuttu mies kysyi joskus, luinko sen lopulta loppuun asti. Hän arveli, ettei itse voisi lukea, koska "kokemus olisi niin masentava". Niin, luin kirjan ja menetin viikon yöunet. Mutta olen silti yhä tässä, voin hyvin. Juuri siksi juuri sellaiset kirjat on luettava. Tietäminen on vähintä, mitä voimme tehdä. Olemme sen velkaa.

Ehkä on mahdoton ymmärtää mitä tarkoitan. en ehkä saa tilaisuutta kysyä sinulta. Olet luonani melkein vain keksittynä joten olkoon olkoon niin kuin on.

Ihminen kirjoittaa musiikkia, koska talvi on ikuinen ja koska sudet ja lumimyrskyt kävisivät kiinni hänen kurkkuunsa sitä pikemmin, jos hän ei tekisi niin.

Mä en tiedä, mikä mussa on vikana, Marianne sanoo. Mä en tajua, miksen mä voi olla niin kuin normaalit ihmiset.

Onko maailma niin paha paikka, että rakkautta ei voi erottaa kaikkein alhaisimmista ja loukkaavimmista väkivallan muodoista?

Asia on niin, että kun ihminen käy toisen kimppuun, se on sen jälkeen itse vapaaehtoisesti luopunut kaikista oikeuksistaan ja saa syyttää itseään, jos tulee kunnolla turpaan.

Surulliset eläimet. Koiria ei hellitellä niin kuin ei naisiakaan. Niitä on mahdotonta saada leikkimään ja riehaantumaan.

Jos joku uskaltaa sanoa, että EU on jossain asioissa täysin perseestä, niin se leimataan heti tyhmäksi ja takajunttilan jääräksi, joka ei ymmärrä mitään isoista kuvioista.

Ja äkkiä tulee taas niin suuri rauha mieleen. Katkeruus sulaa yleväksi suuruuden tunteeksi. Tuska ja ahdistus hälvenee. Näen selittämättömän, salamyhkäisen yksilöllisyyden hehkuvana virtana pulppuavan jokaisen ihmisen kuoressa. Sitä ympäröi aineen tekojen, tottumusten, velvollisuuksien, tyytymättömyyden, masennuksen, pelon ja vihan kuori. Mutta jossakin se pulppuaa ihmisolemuksen salaisista uumenista. Ja ihmeellisenä, epäolevaisena hetkenä ihminen tajuaa suuren elämänkokonaisuuden. Tuollainen häviävä hetki on kokonaisen elämän arvoinen.

Rikkaat tulivat yhä rikkaammiksi ja mahtavat yhä mahtavammiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi, kuten jumalat ovat säätäneet, niin että kaikki ihmiset olivat tyytyväisiä eivätkä napisseet.

Hyvästit oli sanottu moneen kertaan, mutta aina haudattu toisiin sanoihin, eikä niitä lopulta ollut sanottu kertaakaan. Niin me tulemme tänne yhä uudelleen jäähyväiset askeliamme painaen. Ne ovat ikuisesti myöhässä ja poissa paikoiltaan: mennyt hetki, jota emme tunnistaneet silloin, kun se oli ulottuvilla, ja jonka aavetta emme siksi koskaan lakkaa kantamasta mukanamme.

Jos jokin tuntuu sinusta vaikealta, niin älä ajattele, että ihminen ei voi sitä kestää. Jos sen sijaan jokin on mahdollista ihmisen suorittaa, niin arvele voivasi itsekin siitä selviytyä.

Ihmisen tekemä sateliitti ei toki ollut kuu tai tähti eikä mikään muukaan taivaankappale, joka kulkee kiertoradallaan niin kauan, että se tuntuu meistä maalliseen aikaan sidotuista kuolevaisista ikuisuudelta. Se onnistui silti pysymään taivaalla jonkin aikaa ja liikkui taivaankappaleiden läheisyydessä ikään kuin se olisi koemielessä saanut luvan tulla niiden ylevään seuraan

Minulla ei ole aavistustakaan, mistä rakkaudessa on kysymys. Se on kaiketi kimppu tunteita, asioita ja elämää, aivan niin kuin häpeäkin, ja siksi ne asettuvat niin kauniisti toisiaan vastaan.

Mä olen onnellinen. En koko ajan. En sillä tavalla niin kun monet ihmiset on, ne kasvaa turvallisessa kodissa ja käy koulua ja harrastaa ja menee naimisiin turvallisissa häissä saman kylän tytön kanssa ja niillä on oma pieni pesä. Oma kupla jossa ne on onnellisia. Mutta ne ei tiedä muusta. Mä en ole sillä tavalla kesto-onnellinen. Mieluummin mä olen onneton ja tiedän enemmän maailmasta.

Muistot ovat lepattavia varjoja, puolikkaita lauseita. Tiedän, että joskus polkua kehystivät talvi-illassa palavat lyhdyt, ja että kesällä joku juoksi täällä paljain jaloin ja nauroi. Valoisana iltana joku lämmitti saunaa ja ilma tuoksui savulta ja koivunlehdiltä. Kuulen viimeiset, väsyneet askeleet vastakkaiseen suuntaan ja maistan jäähyväisten kitkeryyden. Haistan tuomenkukkien tuoksun ja siihen solmitun lupauksen. Kymmeniä, satoja, tuhansia polkua pitkin kulkeneita. Niin monia ennen minua, ja viimein enää kaksi: ne, joiden jälkeen talvi on jäänyt yksin, eikä kukaan ole palannut sitä noutamaan.

Paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. Voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kuinka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. Tällaisella ilmalla taas on vaikea olla surullinen, vaikka kaikissa meissä olisikin hiven surua. Myös fysiologialla on omat vaikutuksensa. Jos varhaislapsuus on pelkkää fysiologiaa ja vanhuus sammuvan kojelaudan tuijottelua, välissä on sentään sävykkäämpiä jaksoja.

Mihin tahansa kyllästyisinkin, niin aina pysyn onnellisena, sillä onnellinen on se, joka pystyy luomaan itselleen onnellisen kohtalon. Onnellinen kohtalo taas on hyvä mieliala, hyvät taipumukset, hyvät teot.

Merihevoset säikähtivät ja lähtivät pillastuneina karkuun. Ne syöksyivät hänen ohitseen silmät renkaina ja harja aaltoillen kuin vesi, kaviot rummuttivat pakokauhua, mutta jotenkin oli silti selvää, että tämä oli vain leikkiä. Muumipeikko tiesi, että ne leikkivät pelästymistä ja nauttivat siitä, mutta hän ei tiennyt, pitäisikö hänen taputtaa käpäliään vai rauhoittaa niitä. Hän oli jälleen vain pieni ja paksu ja kömpelö, ja juuri kun ne nelistivät hänen ohitseen mereen, hän huusi: Te olette niin kauniita! Te olette niin kauniita! Älkää menkö minun luotani! Vesi pärskähti korkealle , viimeinen sateenkaari vaipui alas, ranta oli jälleen tyhjä.

Myötätunnostani huolimatta en kuitenkaan pystynyt syventymään hänen ongelmiinsa - niin, kaikesta huolimatta on muutamia harvoja aloja, joilla lahjakkuuteni ei ole sitä tasoa kuin voisi odottaa, ja yksi niistä on koneoppi.

Vaikk' oot kallis, armahin, mulle, kunnia kuitenkin kalliimpi on.' Se on varsin sattuvasti sanottu, eikö olekin? Ainakin paremmin kuin mitä pystyisin itse keksimään tällä hetkellä. Sillä minä rakastan sinua, Scarlett, huolimatta siitä, mitä sanoin sinulle sinä iltana vain kuukausi sitten porraspylväikössä istuessamme." Rhettin venyttävä ääni oli hyväilevä, ja hänen kätensä, lämpimät, voimakkaat kädet, liukuivat ylös pitkin Scarlettin paljaita käsivarsia. "Rakastan sinua siksi, että olemme niin samanlaiset, luopioita molemmat ja itsekkäitä heittiöitä. Me emme kumpikaan välitä vähääkään siitä, vaikka koko maailma syöksyisi hornan kitaan, kunhan oma olomme vain on turvattu ja mukava.

Nainen, joka ei halua naimisiin! No johan pomppasi! Ainoa mahdollinen selitys: hän on HERMAFRODIITTI. NIIN, NIIN!! Ei kenties ole kummallista, että joku pöpi sterilisaation puolesta puhuva professori kirjoitti näin 30-luvulla, tai edes se, että joku kynäilijä/pallopää popularisoi nämä teoriat joitakin vuosikymmeniä myöhemmin!! KUMMALLISTA TÄSSÄ ON SE, ETTÄ ERÄS HILPEÄ SETÄMIESPOPPOO VUONNA 1965 INSPIROITUI TÄSTÄ NIIN VALTAVASTI, ETTÄ ONNISTUI VIEMÄÄN LÄPI HAUDAN AVAUKSEN!

Mutta onko mitään niin itsepäistä kuin nuoruus? Onko mitään niin sokeata kuin kokemattomuus? Molemmat vakuuttivat, että oli jo tarpeeksi suuri ilo saada katsoa herra Rochesteria, katselipa hän minua tai ei ja ne lisäsivät: "Kiiruhda! Kiiruhda! Ole hänen kanssaan silloin kuin voit, sillä jo muutaman päivän tai korkeintaan muutaman viikon kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi!" Sitten tukahdutin mielessäni heräävän kauhun tunteen, jota en halunnut omaksua enkä vaalia, ja riensin eteenpäin.

Kirjailija on nimittäin tunnepitoinen otus, herkkä, hullu, kateellinen, katkera, surkea, hyljätty, korska, kerska, jne. Eikä syyttä. Kirjoittakaapa parikymmentä kirjaa, niin ette ole enää se sama nuori kaunis ihminen kuin joskus 25 vuotta sitten...

Suomalaisessa rasistikeskustelussa ollaan niin saatanan hysteerisiä, että jos joku edes uskaltaa ääneen epäillä että ulkomaalainenkin voisi olla laiska tai rikollinen eikä pelkästään hurmaava, niin hirveä huuto ja rasistiksi syytteleminen alkaa välittömästi.

Nuori tyttö, mörkö, hirviö, taiteen murhaaja. Nuori tyttö niin kuin hän todellisuudessa on. Pieni hölmö ja pikku paskiainen; kertakaikkisen typeryyden ja kertakaikkisen turmeltuneisuuden sekoitus. Nuoressa tytössä on kaikki sakilaisen ja koulupojan viheliäiset piirteet.

Hyvästelin lapset. Kyllä sanon, että on haikeampaa jättää pikkuisia ihmisiä kuin aikuisia ihmisiä. Vaikka omat nurkat jo houkuttavat, niin lapsissa ei haluaisi luopua niitten perusrakennusmateriaalista. Joka on ilo. Lapsissa ei ole sellaista velvollisuuksien ja väsymyksen aiheuttamaa kumaruutta vaan niille tämä maailma on joka päivä uusi, eikä se pelota tai ahdista niitä. Ne tahtovat oppia ja touhuta, niitä ei kyllästytä kuin aikuisten kysymykset, että onko niillä lautanen tyhjä, oletko pissinyt, onko tarpeeksi päällä ja muistutukset kotiintuloajoista.

Olisi hyvä, jos ennen kuin alatte lukea luopuisitte ennakko-odotuksista. Älkää sanelko kirjailijallennne ehtoja vaan yrittäkää tulla häneksi. Olkaa hänen työtoverinsa ja avustajansa. Jos olette heti alkuun haluton, varautunut ja kriittinen, estätte itseänne saamasta kirjasta irti niin paljon kuin olisi mahdollista.

Logiikka pitää näin ymmärtää puhtaan järjen järjestelmänä, puhtaan ajatuksen valtakuntana. Tämä valtakunta on totuus sinänsä ja itselleen, ilman verhoa. Asia voidaan siksi ilmaista niin, että tämä sisältö on Jumalan esitystä sellaisena kuin hän on ikuisessa olemuksessaan ennen luonnon ja äärellisen hengen luomista.

Vaikka kaikki opiskeleminen on (tai ainakin tuntuu olevan) paskan jauhamista, niin silti henkisten asioiden miettiminen aivan kuin syventää lukiolaislikan mieltä ja henkisten propleemien ratkominen tuo naisen kasvoille kärsineen ihmisen henkeistyneen silmäluonnin, joka miellyttää ylipäänsä helvetisti fiksuja miehiä.

Eukko tarjoilee jättiläiselle härän. Kokonaisen härän. Jättiläinen: Hmm. Maistuu ihan tavalliselta härältä minun suussani. Eukko: Jos minä en sitten enää hanki tätä sorttia. Jättiläinen: Ei tavallisessa härässä ole mitään vikaa. Eukko: Niin, mutta pieni vaihtelu silloin tällöin... Jättiläinen: Sinä olet mainoksen uhri.

‎...minun mielestäni nykyinen teatteri vain pelkkää rutiinia, ennakkoluuloa. Kun esirippu nousee ja nuo suuret kyvyt, pyhän taiteen papit ja papittaret, esittävät kolmiseinäisessä huoneessa iltavalaistuksessa miten ihmiset syövät, juovat, rakastavat, kävelevät, miten kantavat pukuaan, kun he halpahintaisista kuvaelmista ja korulauseista koettavat onkia esiin moraalia — pientä, helppotajuista, kotioloissa tarvittavaa moraalia, kun minulle tuhansien eri muunnosten muodossa tarjotaan aina vain yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, yhtä ja samaa — niin minä juoksen pakoon, juoksen pakoon kuin Maupassant Eiffel-tornia, joka pusersi hänen aivojaan lattaudellaan.

Rakkaudessa niin kuin lähes kaikissa ihmisten välisissä asioissa sydänten sopu syntyy väärinymmärryksestä. Tämä väärinymmärrys on nautinto. Mies karjuu: >>Oi enkelini!>> Nainen kujertaa: >>Mamma! Mamma!>> Ja nämä kaksi typerysstä ovat vakuuttuneita että he ajattelevat samoin. Ylikäymätön kuilu - yhteydettömyys - jää ylitse käymättä.

Jos teitä potkitaan ja arvostellaan, muistakaa, että niin tehdään usein siitä syystä, että potkija saa siitä tietynlaista tärkeyden tunnetta. Se merkitsee monesti, että saatte aikaan jotakin ja olette huomion arvoinen. Useat ihmiset saavat raakaa tyydytystä siitä, että loukkaavat niitä, jotka ovat sivistyneempiä kuin he tai menestyvät paremmin.

Vaikka koko maailma vihaisi sinua ja pitäisi sinua pahana, mutta omatuntosi hyväksyisi sinut ja vapauttaisi sinut syytöksistä, et olisi vailla ystävää." "En, tiedän että voisin hyväksyä itseni, mutta se ei riitä! Jos muut eivät rakasta minua, kuolen mieluummin kuin elän - en jaksa kestää yksinäisyyttä ja vihaa, Helen. Katsohan, saadakseni osakseni hiukan rakkautta sinun tai neiti Templen tai jonkun muun rakastamani ihmisen taholta antaisin mielelläni vaikka katkaista käteni, tai antautuisin härän puskettavaksi, tai asettuisin seisomaan potkivan hevosen taakse, niin että se voisi iskeä kavioillaan rintaani -" "Vaikene jo, Jane, sinulla on liian suuret luulot ihmisten rakkaudesta. Olet liian kiihkeä, liian raju. - -

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. Sen, mitä näemme, lävistää se mitä on nähty. Muistin maisema on yksityinen ja näkymätön. Kaikella aineella on massa, kaikki aine vie tilaa. Onko muistilla massa? Vievätkö muistomme tilaa? Silti ne tungeskelevat sisällämme niin väkivahvoina, niin värikkäinä, niin raskaina, niin sietämättöminä ja niin vaikeasta karkotettavina. Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi. Aikaulottuvuus, jota ei nähdä, on ihmisen tärkein ulottuvuus. Ihminen ei ole, hän tapahtuu.

Mielestäni sedäksi muuttumisen varma merkki on se, kun kaikki alkaa tuntua liialliselta eikä nuorten puheesta enää saa mitään selvää. Varsinkin sellainen olo, että nuorten pitäisi vain rauhoittua ja nauttia elämästä, kertoo oman aseman muuttuneen niin mukavaksi, ettei arki ole enää selviämistaistelua, jota se nuorempana on enemmän tai vähemmän kaikilla, jopa hyväosaisilla.

-Anna minun auttaa, huusi Nipsu ja tarttui pitkäsiimalaatikkoon. Hän hyppäsi suoraan Seikkailun laidalle, ja veneen kallistuessa pitkäsiimalaatikko tipahti alassuin pohjalle tyhjentäen puolet sisällöstään sotkuksi hankaimiin ja ankkuriin. -Mainiota, sanoi Niisku. -Aivan erinomaista. Meritottumusta ja rauhallista liikkumista veneissä ja niin poispäin. Ja varsinkin kunnioitusta toisten työtä kohtaan. Hah.

Keskellä Evon suuria metsiä Lauri Lusi seisoi eksyneenä. Kun hän tajusi kerta kaikkiaan olevansa tietymättömissä, hänen mielensä tuli häneen takaisin kaikkialta maailmasta. Pois kuun valloituksesta, pois kylmästä sodasta, pois valtakuntien ja puolueitten ristiriidoista, pois yliopistoista, pois keittiöistä ja makuuhuoneista, vaatekaapeista ja ruokakaupoista. Hän tuli metsään takaisin ja tajusi miten valtavan osan hänen ajattelustaan ja olemisestaan historiat, yhteiskuntatieteet, isänmaat ja äidinkielet ja yhteiset moraalikäsitykset ja suggestiiviset käyttäytymistavat, ilmeet ja asennot olivat vallanneet. Hän tunsi itsensä puiden korkuiseksi - jalat ulottuivat maahan ja elämänvoima virtasi turhasta tyhjentyneeseen päähän asti. Niin hän seisoi keskellä metsää ja huusi, ja huutaessaan hän tajusi, että hän on niin kuin erämaan karhu, että kukaan ei koskaan tule häntä kuulemaan mutta hän voi kuunnella kaikkia ja ketä tahansa. Että kukaan ei kenties koskaan voi häntä rakastaa - mutta hän rakastaa jokaista ja ketä tahansa. Hän katsoi puita ja sanoi itselleen, että niin kuin puu yksin seisoo ja tavoittelee taivasta, niin on tämä Lauri tässä. Ikuisesti yksin metsässä, rakastamassa kaikkia ilman kenenkään apua.

Tiedän että minun olisi pitänyt olla kiitollinen rouva Guinealle, mutta minä en pystynyt tuntemaan yhtään mitään. Jos rouva Guinea olisi antanut minulle matkalipun Eurooppaan tai maailmanympäripurjehdukselle, sillä ei olisi ollut minulle pienintäkään eroa, sillä istuin minä missä tahansa – laivan kannella tai katukahvilassa Pariisissa tai Bangkokissa – niin olisin kuitenkin istunut saman lasikellon alla hengittäen sisään omaa kitkerää ilmaani.

Kumppanukset painivat kotvasen, ja kävi niin kuin luonto säätää, he väsyivät ja hellittivät otteensa. Mikään uskonto tai oppi ei tästä suurestikaan kostunut, kukaan leski ei tullut autetuksi eikä kansantulo lisääntynyt, ei saavutettu moraalista voittoa eikä muutakaan voittoa, koska luomakunta ei tunne mitään ehdotonta tai lopullista voittoa, ja ihmisellä ei ole mitään varmaa tietoa, ei edes aavistustakaan siitä, mitä hänen oikeastaan pitäisi voittaa.

Muumipappa oli ruvennut kuvaamaan lapsuuttaan. Kirjoittaessaan hän oli aina niin liikuttunut että melkein itki. Hän oli ollut erikoinen ja lahjakas lapsi, jota kukaan ei ymmärtänyt. Vanhempana hän sai osakseen yhtä vähän ymmärtämystä, ja hänen elämänsä oli kaikin puolin kauheaa. Muumipappa luki kaiken kirjoittamansa ja ajatteli, miten kaikki katuisivat lukiessaan hänen muistelmiaan. Silloin hän ilostui jälleen ja sanoi itsekseen: -Se on heille oikein!

Totuus on tietenkin että jos ihmiset todella olisivat niin onnellisia kuin miltä he internetissä näyttävät, he eivät olisi niin helvetin paljon internetissä, koska kukaan ihminen jolla on oikein hyvä päivä ei käytä puolta siitä itsensä valokuvaamiseen. Kaikki voivat viljellä myyttiä itsestään, jos heillä on tarpeeksi paljon lannoitetta, joten jos ruoho vaikuttaa vihreämmältä aidan toisella puolella, se johtuu todennäköisesti siitä että se on täynnä paskaa.

Ahdistus on niin yleinen olotila, että siihen on jopa keksitty lääkkeitä. On vahingollista, että ahdistus pyritään poistamaan lääkkeillä, sillä silloin ei päästä käsiksi parantavaan prosessiin, joka vaatii tunteiden läpikäymistä. Näin emme pääse toipumisessa alkua pidemmälle, vaan ihmisistä tulee vain tunteettomia möhkäleitä, jotka kulkevat päivästä toiseen suorittaen välttämättömät velvollisuutensa. Tosin heitä ei ahdista. Ahdistusta ei kannata pelätä. Sitä kannattaa kuunnella.

Kioskimiehen parhain tuntomerkki on, että hän istuu kaiket päivät kioskilla, juo pilsneriä tai muita virvoitusjuomia ja venyy kaiteeseen nojaten ja liikennettä tarkkaillen aamuvarhaisesta iltamyöhään vartiopaikallaan. Tupakka lerpottaa alaspäin hänen suupielessään ja lakki on silmillä. Ystäviään hän tervehtii nostamalla etusormensa pystyyn tai huutamalla: - Minnepä nyt menet? Jos hänellä on joku työhomma, niin se on totisesti leipävirka, vastenmielinen välttämättömyys varsinaisen kutsumustehtävän ohella.

No", sanoi Mummo katsoen häntä tutkivasti kasvoihin, "mikä Tarassa on hullusti? Mitä sinä salailet?" Scarlett katsoi teräviin vanhoihin silmiin ja näki, että hän voisi kertoa totuuden kyynelittä. Ei kukaan voinut itkeä Fointainen Mummon seurassa ilman hänen nimenomaista lupaansa. "Äiti on kuollut", sanoi Scarlett soinnuttomasti. Hänen käsivarrellaan olevan käden ote tiukkeni, kunnes se nipisti, ja keltaisten silmien ryppyiset luomet värähtivät. "Jenkitkö hänet tappoivat?" "Hän kuoli lavantautiin. Kuoli - päivää ennenkuin minä tulin kotiin." "Älä ajattele sitä", sanoi Mummo ankarasti, ja Scarlett näki hänen nielaisevan. "Entä isäsi?" "Isä - isä ei ole entisellään." "Mitä tarkoita? Anna kuulua. Onko hän sairas?" "Järkytys - hän on niin kummallinen - hän ei ole -" "Älä käytä minulle puhuessasi sellaisia sanontoja kuin että hän ei ole entisellään. Tarkoitatko, että hän on mennyt sekaisin päästään?" Oli helpottavaa kuulla totuus noin peittelemättömänä. Miten kiltti Mummo Fontaine olikaan, kun ei osoittanut sellaista myötätuntoa, joka olisi pannut itkemään.

Järvi tyyntyy hiljalleen. On rauhaisaa, hyönteiset vain surisevat kuusissa. On kuin suuri käsi sivelisi viileän pehmeästi maata, että se nukkuisi. Auringon viimeiset säteet valaisevat kirkon ristiä, punaisia tiilikattoja ja valkeiksi maalattuja talonseiniä. Jossakin ikkunassa leimahtelee niin kuin sisällä olisi tuli irti. Tuolla alhaalla he elävät, riemuitsevat ja kärsivät, riitelevät kansantulosta, kunniasta ja arvojärjestyksestä, siellä he juoruavat, kadehtivat ja rakastavat. Pieni soma asutuskeskus, joka häviää näkyvistä kun nostaa käden sen eteen.

Dolores asuu talossa, jonka pienellä etupihalla on neitsyt Marian patsas ja vaaleanpunainen lintupatsas. Seisomme pienen rautaportin luona ja minä en oikein tiedä pitäisikö nyt suudella häntä jolloin hän saattaisi innostua niin että saattaisimme hiippailla jonkin puun taakse kiihotusta harjoittamaan, mutta samassa kuuluu sisältä karjaisu Jumalauta, Dolores, äkkiä sisään sieltä, jo on otsaa kun tuolla lailla perkele pikkutunneilla kotiin lampsitaan, ja sano sille perkeleen turvenuijalle että ottaa jalat alleen ja juoksee henkensä edestä, ja Dolores sanoo vain oi ja juoksee sisään.

ja niin elämässäni kaikki tuntuu tänään muuttuneen, jopa kaupunki muuttaa muotoaan ympärilläni, minä istun Paradise Placella ja katson Muistojen saliin päin ja yhtäkkiä kaikki viittaa minuun ja Cicelyyn, kaikki on metaforaa sille mitä me tunnemme, jotenkin koko kaupungista on tullut suorastaan kuin meidän elämänkokoinen sydänkäyrämme, ja minä voisin melkein kiljua siitä riemusta, haluaisin juosta aukiolle ja huutaa kaikille jotka suostuvat kuuntelemaan MINÄ RAKASTAN TÄTÄ KAUPUNKIA! MINÄ RAKASTAN TÄTÄ KAUPUNKIA! mutta niin kuin varmaan olette arvanneetkin, en aio sitä tehdä, sellainen ei aivan sovi luonteelleni

Elämä kai on luonteeltaan sellaista, että aidan toisella puolella olevan ruohon vihreys, kultaiset kaupungit, rakkaus ja unelmat ovat todellisia vain silloin, kun ne eivät voi toteutua, pysyvät saavuttamattomina ja etäällä. Aina on uudet aidat, uudet ruohot, arjen tahmeus laskeutuu kaiken päälle, ja jos on niin hyvässä asemassa, ettei tarvitse selviytyä, voi palata filosofisiin peruskysymyksiin. Sen sijaan, että kysyisi minne mennä, kysymys kuuluu: Miksi mennä? Miksi liikkua? Miksi urheilla? Miksi kirjoittaa? Miksi tehdä? Miksi nousta sängystä? Miksi mennä sänkyyn, kun voi istua kyykyssä lattialla ja hokea hiljaa kirosanoja.

Viikkokausia on teerien kuherrus väreillyt rämeillä ja lammenjäillä, väreillyt yhtä kevytmielisesti kuin auringon lämmittämä ilma jokiahteilla tai latojen pärekatoilla jäkkiheinäisen niityn reunassa. Sillä keväthän nyt on, koivuilla hennonvihreät harsot ja kuulaat illat täynnä käen kukuntaa. Luhdalta kuovin huuto, salojärveltä telkän narahdus. Yksi lämmin sade, niin jopa korpilahdekkeet tulvahtaisivat täyteen muuraimen valkeita kukkia. Ja mahla alkaa virrata metsän puissa, sehän tiedetään. Kylmän talven ne ovat jäisinä nököttäneet kankailla, nyt alkaa elämä. Vesi ja mainiot ravintoaineet kiertelevät suurten petäjäin suonissa.

-En minä ole huolissani jäärouvan takia, Muumipeikko sanoi. -Minä olen huolissani toisten takia. Niiden, joista en tiedä mitään. Sen, joka asuu tiskipöydän alla. Ja minun komerossani tuolla. Ja Mörön, joka vain katsoo eikä sano sanaakaan. Tuu-tikki hieroi nenäänsä ja mietti. -Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn, hän sanoi. -Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen - silloin ne tulevat esille.

Ennen vanhaan vain kirkko oli ihmisten mahtava tuomari, ja jokainen tiesi olevansa syntinen. Nyt pitää syntisen tuomita toinen syntinen, jotta kaikki arvot eivät rappeutuisi anarkiaksi, eikä veli enää voi vain itkeä veljen kanssa, vaan hänen on sanottava tälle: "Olet tehnyt väärin." Ja jos ennen vain pappismiehen asu erottui muista jotenkin epäinhimillisenä, ja jopa univormussa ja virkapuvussakin oli silloin vielä jotakin siviilimäistä, niin sittemmin, kun uskon suuri suvaitsemattomuus oli mennyttä, piti maallisen virka-asu nostaa taivaallisen sijaan ja yhteiskunnan piti jakautua maallisiin hierarkioihin ja univormuihin ja kohottaa absoluuttisuuteen uskon sijasta. Ja koska romantiikkaa aina on juuri se että maallinen kohotetaan absoluuttiseksi, niin tämän aikakauden varsinaista aitoa romantiikkaa on univormuromantiikka, ikään kuin olisi olemassa ylimaallinen ja yliajallinen univormun aate, jota ei ole ja joka silti on niin voimallinen että se saa ihmisen valtaansa paljon voimakkaammin kuin mikään maallinen ammatti tai kutsumus konsanaan, se on ei-olemassaoleva ja silti niin voimakas aate, että se tekee univormunkantajasta univormun riivaamaan, vaikka hän ei koskaan ole ammatti-ihminen siviilien tarkoittamassa mielessä; ja näin on koska univormun kantaja syvästi tiedostaa että juuri hän parhaiten edustaa oman aikansa varsinaista elämänmuotoa ja siten myös turvaa oman elämänsä.

Miksi haluamme niin kiihkeästi, että meidät muistetaan? Vaikka olemme vielä hengissä. Ilmeisesti haluamme vakuuttua olemassaolostamme niin kuin koirat jotka pissivät palopostin kylkeen. Panemme esiin kehystetyt valokuvamme, pergamentille painetut diplomimme, hopeoidut palkintopokaalimme; nimikoimme liinavaatteemme, kaiverramme nimemme puihin, raapustamme niitä vessojen seinille. Kaikki se on samaa tarvetta. Mitä me siis toivomme? Suosionosoituksia, kateutta, kunnioitusta? Vai yksinkertaisesti huomiota, mitä tahansa lajia mitä voimme osaksemme saada? Ainakin me haluamme silminnäkijän. Me emme kestä ajatusta, että meidänkin äänemme lopulta vaikenee, kuin radio jonka paristot ovat kuluneet loppuun.

Hietzingin eläintarhassa on vain yksi ruokkiperheen edustaja. Se on pienin ruokkilaji, jota kuvataan pienikokoiseksi ja nuivanaamaiseksi ja aika tyhmäksi; sen tiedetään vaeltaneen pitkin polkuja, missä sen päälle saatettiin heposti astua. Itse asiassa kuningasruokki oli niin typerä lintu, että se kuoli sukupuuttoon. Viimeinen isoruokki nähtiin elävänä vuonna 1844 ja viimeinen kuollut isoruokki huuhtoutui rantaan Trinity Bayssa Irlannissa vuonna 1853. Isoruokki oli tarinan mukaan sekä utelias että herttainen. Jos sitä lähestyi varovasti, se saattoi pysyä liikkumatta paikoillaan. Sitä pyydystettiin muonaksi kalastusaluksille: kalastajat vaanivat rannalla, lähestyivät äänettömästi ja nuijivat isoruokit hengiltä. Olipa mahtava juttu! Tarkoittaako se, että isoruokki kuoli sukupuuttoon omaa tyhmyyttään - vai että tyhmät ihmiset tappoivat sen sukupuuttoon?

Siinä massa velloo kauppaan ja kotiin. Kädessä kassi ja kassissa ruoka. Päällä asu ja suolessa paska. Mitä näistä orjista. Nämä kuolevat mieluummin kuin joutuvat tilanteeseen jossa kaikki katsoo. Arkkuun ei tahdota mennä eikä toisaalta ottaa irti kaikkea mitä voisi ennen kuin sinne joka tapauksessa mennään. Ja minä haukun, miksi? Olenko itse parempi? Niin kuin joku vanhapiika minä tässä valittelen mitenkä maailmasta ei pääse jäähylle. Minkunkin pitäisi uskoa että joko sisään tai ulos, mutta kynnyksellä ei voi seisoa ja keikkua: se on maailman laki. Maailman on maailma. Mene halliin, katso lihaa, käsität kaiken. Hienojen rouvien koko pelin: ruskean pihvin ne hyväksyvät kun se sulaa suussa, mutta unohtavat kuinka se leikataan ruhosta ja kuinka sika kiljuu. Tappaa he eivät tahdo itse ja unohtavat että aina roiskuu veri jonkun kurkusta ennen kuin kynttilät sytytetään. Mitä siitä. Hyväksy ja käännä rouva selälleen, hamua karvapeitettä jalkovälissä, koko tiukoissa pöksyissä permanentattua aluskasvillisuutta, ja kohta osuu sormesi märkään läpeen joka on kuin märkä lapsentutti nurinpäin tai ylikypsä puutarhamansikka. Lörise ja hörise ja kaikkea on. On. Ja maailman silloin ihana paikka. Ja olet kuolemankin kaveri.