Muumipeikko Quotes

Nuuskamuikkunen pysähtyi sammalikkoon, ja hänen tuli äkkiä vähän paha olla. Muumipeikko. Se suri ja kaipasi kauheasti, se odotti kotona odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Sehän on selvä, että sinun täytyy lähteä tiehesi. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin. Mutta Muumipeikoin silmät olivat silloin mustat pettymyksestä ja avuttomasta kaipauksesta.

Merihevoset säikähtivät ja lähtivät pillastuneina karkuun. Ne syöksyivät hänen ohitseen silmät renkaina ja harja aaltoillen kuin vesi, kaviot rummuttivat pakokauhua, mutta jotenkin oli silti selvää, että tämä oli vain leikkiä. Muumipeikko tiesi, että ne leikkivät pelästymistä ja nauttivat siitä, mutta hän ei tiennyt, pitäisikö hänen taputtaa käpäliään vai rauhoittaa niitä. Hän oli jälleen vain pieni ja paksu ja kömpelö, ja juuri kun ne nelistivät hänen ohitseen mereen, hän huusi: Te olette niin kauniita! Te olette niin kauniita! Älkää menkö minun luotani! Vesi pärskähti korkealle , viimeinen sateenkaari vaipui alas, ranta oli jälleen tyhjä.

Hän katsoi jasmiinipensasta, jossa paljaat oksat olivat huolimattomasti sikin sokin, ja ajatteli kauhistuneena: Se on huollut. Koko maailma on kuollut minun nukkuessani. Tämä maailma kuuuluu jollekin toiselle, jota minä en tunne. Ehkä Mörölle. Tätä ei ole luotu muumipeikkojen asuinpaikaksi.

Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän pyydysti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katseli ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat. Näinkö se käykin? mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin!

Taikuri lentää maailman ääriin ja hiiriäiti kömpii ruohomättäänsä alle mutta molemmat ovat yhtä onnellisia. Mutta ehkä kaikkein onnellisin on Muumipeikko, joka astelee äitinsä kanssa kotiin puutarhan läpi juuri kun kuu kalpenee päivänsarastuksessa ja puut huojuvat hiljaa mereltä puhaltavassa aamutuulessa. Nyt hiipii viileä syksy Muumilaaksoon. Sillä muuten ei voi tulla uutta kevättä.

- Nyt uimahuoneesta tulee jälleen uimahuone, hän sanoi. - Sitten kun tulee kuuma ja kaikkialla vihertää ja sinä makaat vatsa uimalaiturin lämpöisiä lankkuja vasten ja kuulet miten vesi liplattaa rannassa... - Mikset sanonut tuota talvella? huoahti Muumipeikko. - Se olisi lohduttanut minua. Minä sanoin: täällä kasvoi omenoita. Ja sinä vastasit vain: mutta nyt kasvaa lunta. Etkö käsittänyt, että minä olin alakuloinen? Tuu-tikki kohautti hartioitaan. - Täytyy päästä itse selville kaikesta, hän sanoi. - Ja kiivetä yli aivan yksin.

-En minä ole huolissani jäärouvan takia, Muumipeikko sanoi. -Minä olen huolissani toisten takia. Niiden, joista en tiedä mitään. Sen, joka asuu tiskipöydän alla. Ja minun komerossani tuolla. Ja Mörön, joka vain katsoo eikä sano sanaakaan. Tuu-tikki hieroi nenäänsä ja mietti. -Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn, hän sanoi. -Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen - silloin ne tulevat esille.

Paras minun on hukuttautua...